Turkkilaisten naisten ja lasten uusi missio

Tämän aamun Hürriet daily newsissä lainattiin Turkin metsä- ja vesiministeriä Forestry Veysel Eroğlua. Hänellä oli tärkeä viesti turkkilaisille, erityisesti Turkin naisille ja lapsille.

Eroğlu on pari päivää sitten Mustanmeren Amasyassa kehottanut turkkilaisia äitejä muuttamaan iltarutiineitaan ja toivottamaan hyvää yötä lapsilleen uudella tavalla. Tavallisten iltasatujen ja iltalaulujensa sijasta äitien tulisi painottaa hallituksen vuoden 2071 tavoitteita. Äitien ei tule enää lauleskella joutavia ja sanoa: ”Nuku hyvin ja kasva isoksi, kultaseni”, vaan painokkaasti ilmaista: ”Nuku ja kasva, poikani, tavoite on vuodessa 2071. Sinä ja sinun sukupolvesi laitatte Suur-Turkin askelmerkit käytäntöön”.

Turkkilaisilla naisilla on Eroğlu mukaan nyt ”missio”. Eli, jos jollakulla äidillä puuttui lastenkasvatuksestaan missio, metsä- ja vesiministeri tarjoaa sen äideille nyt jopa pedagogisella vinkillä. Iltasatuikäiset lapsukaiset tulevat äitien muuttuneiden iltarutiinien avulla pikkuhiljaa muuttamaan Turkin globaaliksi voimaksi vuoteen 2071 mennessä – joka on Manzikertin taistelun 1000-vuotisjuhlavuosi.

Myös nuorisolle Eroğlu antoi mission, joka on tosin vain välitavoite matkalla Suur-Turkiksi. Vuosi 2053 tulee olemaan osmanien Konstantinopolin (Istanbulin) valloituksen 600-vuotisjuhlavuosi. Tuolloin nuoriso tulee johtamaan Turkin askelta lähemmäksi lopullista määränpäätä (eli Suur-Turkkia ja vuotta 2071). Kuinka välitavoite saavutetaan, ministeri ei antanut pedagogisia neuvoja, mutta ehkä niitä on tulossa myöhemmin. Aikaa ainakin on runsaasti.

Tuo välietappijuhlavuosi viittaa siis vuoteen 1453, jolloin osmanit Mehmet II:n johdolla valloittivat ja turkkilaistivat Konstantinopolin. Länsimaissa tapahtumaa kutsuttiin Konstantinopolin hävitykseksi. Ja sitähän se käytännössä olikin. Valloitukseen päättyi Bysantin 1000-vuotinen kulttuuri kertaheitolla. Ja alkoi osmanien valtakausi, joka päättyi vasta Turkin itsenäistymiseen vuonna 1923.

Tapahtumaa kuvaavat muun muassa Orhan Pamuk teoksessaan Istanbul, muistot ja kaupunki (2010. Tammi. Keltainen pokkari) ja Mika Waltarimme historiallisessa teoksessaan Johannes Angelos (Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä).

Vuonna 1953, kun Turkissa juhlittiin Konstantinopolin valloituksen 500-vuotisjuhlaa, silloinen presidentti Celal Bayar ja pääministeri Adnan Menderes eivät osallistuneet juhlintaan. He eivät halunneet suututtaa länsimaisia ystäviään. Ajat olivat toiset.

Lopullinen tavoite taas viittaa Manzikertin taisteluun, joka käytiin Bysantin valtakunnan ja seldžukkien välillä vuonna 1071. Seldžukithan olivat nuo ensimmäinen turkinsukuinen kansa, joka levittäytyi Anatoliaan. Seldžukit tuhosivat taistelussa sulttaaninsa Alp Arslanin johdolla Bysantin joukot. Tappion seurauksena Bysantin valtakunnan vakaa ja voittamaton kuva särkyi, ja seuraavina vuosina seldžukit valtasivat Bysantilta melkein koko Vähä-Aasian.

Eli symbolisia tapahtumia ja vuosia on valittu Suur-Turkin projektille. Kovin sotaiselta kuitenkin kuulostavat tämän mission pohjat turkkilaisille naisille ja lapsille osoitettuna.

Turkki vaihtaa aikavyöhykettä

Turkissa on ollut 1900-luvun alusta käytössä sama kellonaika kuin Suomessa eli se on seurannut Itä-Euroopan aikaa. Euroopan kesäaikaa Turkki on seurannut vuodesta 1974 sakka: kelloja on siirretty samaan aikaan muiden kesäaikaa viettävien maiden kanssa eli maaliskuun ja lokakuun viimeisenä sunnuntaina.

Kesäaika omaksuttiin Turkissa itse asiassa jo vuonna 1947, mutta vuonna 1965 siitä oli noin kymmeneksi vuodeksi luovuttu. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurin osa kesäaikaa noudattavista maista oli itse asiassa luopunut kesäaikakäytännöistään, mutta palasi niihin 1980-luvun alussa. Itselläni ensimmäinen muisto talviaikaan siirtymisestä on syyskuulta 1984, jolloin odottelimme keskellä yötä junassa tunnin paikoillaan Hampurin asemalla. Olin matkalla Pariisiin aupairiksi.

Kesäaika standardoitiin Euroopan Unionissa vuonna 1996, ja vuonna 2000 siitä annettiin direktiivi. Thaimaassa ei ollut käytössä kesäaikaa; vuosittaisen vuorokauden valoisuus oli lähestulkoon sama ympäri vuoden. Talvella valoisa aika oli molemmista päistä vuorokautta vain noin tuntia lyhyempi. Suomen kesäajan muuttuminen kuitenkin vaikutti sielläkin: tunnin lyhyempi aikaero teki iltaskypetykset helpommaksi lastemme ja sukulaistemme kanssa.

WP_20161030_001.jpg

Mutta takaisin Turkin aikaan: Tämän vuoden syyskuun alussa Turkin hallitus teki päätöksen, jonka mukaan Turkki siirtyy pysyvästi kesäaikaan eli ei tänä vuonna siirräkään kellojaan takaisin normaaliaikaan, jota myös talviajaksi kutsutaan. Hallitus teki siis päätöksen muuttaa Turkin aikavyöhykettä.

Kännykkämme ja tietokoneemme eivät tietystikään Turkin hallituksen päätöstä tunnistaneet ja päivittivät itsensä viime yönä kesäajasta talviaikaan. Aamulla piti sitten siirtää manuaalisesti kellot Bagdadin aikaan, sillä Turkin uutta aikaa ohjelmat eivät vielä tunnistaneet.

Virallinen aikavyöhykemuutos tapahtuu marraskuun 8. päivä, jolloin Turkki siis siirtyy tuntia kauemmaksi lännestä ja tuntia lähemmäksi arabimaita. Aikavyöhykemuutoksellaan Turkki siirtyy samaan aikaan paitsi Bagdadin, myös Irakin, Kuwaitin, Qatarin ja Saudi-Arabian ja siellä olevan Mekan kanssa. Uutta aikaa kutsutaan ainakin Turkissa ja Pohjois-Kyproksella nimellä Turkey Time (TRT).

Kesä- ja talviajat ovat aika uusia käsitteitä, aikavyöhykkeet sen sijaan huomattavasti vanhempia. Aikavyöhykkeet määrättiin nimittäin alun perin vuonna 1884. Sitä ennen kullakin maalla oli oma luonnollinen aikansa, jonka keskipäivä määräytyi auringon mukaan. Washingtonissa pidetyssä kansainvälisessä kokouksessa kuitenkin päätettiin, että Maapallo jaetaan aikavyöhykkeisiin, joiden rajat myötäilevät 15 pituusastetta, jolloin aikavyöhykkeitä tulee yhteensä 24. Kahden vierekkäisen aikavyöhykkeen väliseksi aikaeroksi määritettiin tasan tunti. Aikavyöhykkeet olivat, ja ovat siis edelleen, kuvitteellisia vyöhykkeitä.

Aikavyöhykkeet ja niiden määrittelyt ovat muuttuneet sitten Washingtonin kokouksen. Nykyäänhän käytetään ajan mittana kuvitteellista nollameridiaania, joka kuvitteellisesti kulkee Greenwichin kuninkaallisen observatorion kautta. Tästä ajasta käytetään tunnusta UTC (Universal Time, Coordinated; koordinoitu yleisaika), ja aikavyöhykkeestä tunnusta GMT (Greenwich Mean Time) – eli käytännössä UTC on sama kuin GMT (Aurinko ohittaa observatorion pituuspiirin keskimäärin kello 12.00 GMT).

Valtioiden alueella on yleensä käytössä sellaisen aikavyöhykkeen aika, johon maan keskeisimmät osat kuuluvat, vaikka maan läpi kulkisikin eri aikavyöhykerajoja. Esimerkiksi itäisen Turkin ja läntisen Turkin valoisan ajan ero on vuorokaudessa 1 h 16 min. Keskeisimmillä osilla Turkin suhteen tarkoitetaan varmaankin maan länsiosassa olevia Istanbulia ja Ankaraa.

Turkki on viime vuosina rukkaillut kesä- ja talviaikaan siirtymisiään poliittisilla päätöksillä. Vuonna 2011 Turkki siirtyi Euroopan kesäaikaan päivää myöhemmin kuin muu Eurooppa, vasta maanantaina 28.3. klo 3 aamuyöllä, jotta kansalliset yliopiston pääsykokeet, jotka olivat sunnuntaina 27. päivä, eivät häiriintyisi. Myös vuonna 2014 Turkki siirtyi kesäaikaan päivän myöhemmin kuin muu Eurooppa eli vasta 31.3. klo 3. Tällä kertaa syynä olivat 30.3. järjestettävät paikallisvaalit. Viime vuonna Turkki taas siirtyi talviaikaan vasta kaksi viikkoa myöhemmin kuin Eurooppa, sunnuntaina 8.11. klo 4. Tällä kertaa syynä olivat 1.11. järjestettävät yleisvaalit. Valtaapitävä hallitus halusi, että päivä on mahdollisimman pitkään valoisaa, jotta ihmiset innostuvat käymään vaaliuurnilla. 30.10.-8.11. välistä aikaa kutsuttiin Turkin mediassa ”Erdoğanin ajaksi”.

Pysyvä aikavyöhykemuutos ei tullut puun takaa, sillä aihe on ollut Turkin hallituksen asialistalla aiemminkin. Vuonna 2008 Turkin Energiaministeriö ehdotti, että Turkki luopuisi kesäajasta ja siirtyisi +2,5 UTC-aikaan eli siirtäisi kelloja puoli tuntia eteenpäin. Ehdotus kuitenkin hylättiin.

Vuonna 2010 vielä spekuloitiin mediassa, että Turkki tuskin haluaa kauppasuhteidensa takia eri aikaan Euroopan kanssa. Toisin kuitenkin siis kävi. Nyt mediassa spekuloidaan, että nykyiselle hallitukselle ei riitä pelkkä Mekan aikaan siirtyminen, vaan että Turkki seuraava siirto lähemmäksi islamilaisia maita on perjantain vapaapäiväksi julistaminen sunnuntain sijaan.

Spekuloijat muistuttavat myös, että Saudi-Arabia on kehottanut kaikkia muslimimaita siirtymään islamilaiseen aikaan (Islamic Mean Time, IMT). Tarkkaa IMT aikaa näyttää Mekkaan rakennettu kellotorniin, joka valmistuessaan oli maailman toiseksi korkein rakennus.  Torni on valaistu kahdella miljoonalla ledivalolla ja koristeltu valtavan kokoisella ”Allahin nimeen”-tekstillä. Mekkalaiset eivät helpolla missaa rukoushetkiään: kellotornin 21 000 vihreää ja ja valkoista valoa vilkkuvat viisi kertaa päivässä – valot voi nähdä lähes 30 km päähän.

Vaikka osmanien valtakunnassa olikin 1900-luvun alussa käytössä Itä-Euroopan kellonaika, se ei ollut ainoa maassa käytettävä aika. Levantti (Lähi-idän alue Välimeren itäpäässä) oli koko 1800-luvun loppupuoliskon osa Turkkia, vaikkakin löyhästi. Ulkomainen vaikutus alueella oli voimakasta, elettiinhän siirtomaa kautta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1920 Levantti oli Ranskan ja Englannin miehittämä. Turkin alueella oli tuolloin käytössä Turkin aika, Beirutin aika, Pariisin aika ja Greenwichin aika.

Turkin ajassa yö ja päivä jaettiin molemmat erikseen 12 tuntiin, ja uuden päivän alun määritti auringon lasku, joten Turkin aikaa näyttävät kellot täytyi rukata joka päivä. Uskonnollisissa menoissa ja tavallisten ihmisten elämässä Turkin aika säilyi pitkään, vaikka vuoden 1925 jälkeen Turkissa otettiinkin käyttöön Itä-Euroopan kellonaika: aina 1930-luvulle saakka Itä-Euroopan aika oli säännöllisesti käytössä oikeastaan vain armeijassa ja valtion virastoissa.

Ei Suomenkaan kellonaika ole ollut aina sama. Autonomisessa Suomessa 1900-luvun alkuun mennessä Helsingin paikallisaika oli vakiintunut Suomen epäviralliseksi yleisajaksi. Virallisen ajan Suomi sai vuonna 1921, kun Suomi siirtyi Valtioneuvoston määräyksellä Helsingin paikallisajasta Itä-Euroopan vyöhykeaikaan: vappuyönä 1921 kello 24 kelloja siirrettiin 20 minuuttia ja 10,9 sekuntia eteenpäin.

Kesäaikaan ja talviaikaan siirtymisen järkevyydestä tai järjettömyydestä on Suomessakin ollut puhetta. Kun päätös kesäajasta tehtiin ensimmäisen maailman sodan aikaan, sitä perusteltiin energiansäästöllä: aikoja rukkaamalla auringon valoisuus osuu paremmin päiväsaikaan. Uskallanpa väittää, että nykyisissä valosaasteiksikin kutsutuissa kaupungeissa tuota tuskin huomaa. Oulusta kotoisin olevalle Suomen vuodenajat tarkoittavat, että kun on talvi, on pimeää, ja kun on kesä, on valoisaa, lähes yötä päivää. Ei siihen yksi tunti sinne tänne mitään ero tee.

Kapadokyan lomalla

Autoilimme viime viikonloppuna esikoisemme kanssa Kappadokiaan; meille tämä oli jo toinen reissu, esikoisellemme ensimmäinen. Matkalla pysähdyimme jälleen Suolajärvellä ja totesimme, että sen suola on edelleen hyvin suolaista – veden ääreen emme tällä kertaa viitsineet kävellä, siksi kauas vesiraja oli kesän ja alkusyksyn kuivuudessa kaikonnut.

Saapuessamme Göremen kylä kylpi laskevassa auringossa oli aivan yhtä kaunis kuin viimeksikin. Göremestä ja Kappadokiasta ei sen enempää tällä kertaa: niistä tuli kirjoiteltua jo huhtikuun reissun jälkeen. Muutama iltakuva kuitenkin malliksi.

Tällä kertaa uskaltauduimme kokeilemaan myös kuumailmapallomatkailua, joka oli kyllä maineensa veroinen kokemus. Näin syksyllä herätys oli vasta reippasti viiden jälkeen, jolloin Royal-palloyhtiön pikkubussi tuli hakemaan meidät hotelliltamme. Nautimme ensin yhtiön tiloissa seisovasta pöydästä maittavan turkkilaisen aamiaisen, jonka jälkeen ajelimme pikkubussilla kuumailmapallomme lähtöpaikkaan. Palloa oli jo lähes täytetty, joten pääsimme aamuhämärässä aika pian matkaan.

Koriin olisi mahtunut 12 henkilöä, mutta tällä reissulla meitä oli lentäjämme Tolgan lisäksi vain seitsemän matkustajaa. Pieni määrä matkustajia tarkoitti sitä, että meno oli hiljaista ja rauhallista ja näimme hyvin maisemat joka suunnasta. Kappadokiassa on useita kuumailmapalloyrityksiä; omamme valitsimme positiivisten (osa jopa ylistävien) nettiarvostelujen pohjalta, eikä valinta mennyt pieleen meilläkään.

Pallot nousevat ilmaan suunnilleen samoihin aikoihin aamuhämärässä. Olimme hiukan erillämme muista palloista ja saimme heti alkuun esteettömän aitiopaikan auringonnousun seuraamiselle.

Lentäjämme Tolga kertoili hiukan alueen historiasta ja palloilusta yleensä, muutoin keskityimme lähinnä auringonnousun katselemiseen, maisemien ihasteluun, valokuvien ottamiseen ja ihan vain uudesta olotilasta nauttimiseen. Lensimme koko puolitoistatuntisen retkemme enimmäkseen Göremen ulkoilmamuseon päällä, joten jätimme tuon patikointikierroksen tällä kertaa väliin.

Laskeuduttuamme meille tarjoiltiin suklaamansikoita ja kuohuviiniä, jolla kippistimme ensimmäistä kuumailmapallolentoamme. Kerrassaan mahtava kokemus!

Hotellimme oli tällä kertaa Artemis; sekin hyvin kappadokialainen eli osaksi Göremen toppakiviin hakattu. Huoneemme oli siisti ja tilava, patjat ja tyynyt miellyttävän pehmeät, aamupala maittava ja palvelu ystävällistä. Kaikin puolin siis hyvä kokemus.

Göremessä on useita hyviä ruokapaikkoja. Me kävimme hotellin managerin suosituksesta testaamassa Sultan-ravintolan ja edellisen kerran hyväksi toteamamme Old Cappadocia -ravintolan. Herkullista oli ruoka, molemmissa. Hotellimme lähellä oli varmaan Göremen paras iltapaikka, Pasha-kahvila. Illat olivat melkoisen viileitä, joten Pashan lämmin hedelmäviin ja vesipiipullinen avotulen loisteessa, elävän musiikin ryydittäminä toimivat hyvin iltamyssyinä.

Teimme tällä kertaa päivämatkan Ihlaran laaksoon, joka viimeksi jäi näkemättä. Laakso tunnetaan paitsi vihreänä keitaana, erityisesti yli 100:sta vanhasta bysanttilaisesta kirkostaan. Moni tekee Ihralan päivämatkansa patikoiden; me päätimme jättää patikoimisen esikoisen flunssan ja aikaisen herätyksen vuoksi väliin ja kulkea suurimman osan autolla.

Pysähdyimme aika alkumatkasta Star Wars –kahvilassa, jonka omistajalta saimme hyviä vinkkejä kiertomatkallemme. Kahvila on varmasti saanut nimensä samannimisestä elokuvasta, joka tarinan mukaan on kuvattu Kappadokiassa. Tietääkseni näin ei kuitenkaan ole.

Ensimmäinen suositeltu pysähdyspaikka oli kiveen hakattu Selimen luostarialue ja katedraali. Todella pysähtymisen ja kiipeämisen arvoinen paikka! 2D-kuvat eivät tee oikeutta tälle vaikuttavalle 3D-rakennelmalle, mutta laitan tähän kuitenkin muutaman malliksi. Tämä täytyy itse nähdä ja kokea. Katedraali on rakennettu (tai kaivettu) 700-800 lukujen aikana; sen freskot ovat 900-100-luvulta.

Selimestä jatkoimme Melendiz-joen vartta Belisırmaan, jossa söimme joenvarren lauttaravintolassa maittavan turkkilaisen lounaan ayran-jugurttijuomien kera. Omistaja jakoi meille käyntikorttejaan ja kehotti esikoista tulemaan uudelleen reppumatkaajana kavereidensa kanssa; he saisivat yöpyä ravintolalautoilla.

Vatsat täynnä hyvää ruokaa suuntasimme kohti Güzelyurtia, jossa nautimme, jälleen kerran, turkkilaiset kahvit, tällä kertaa simit-rinkelin kera. Kylästä olisi alkanut opastettu museoreitti laaksoon, mutta koska oli jo iltapäivä, päätimme suunnata suoraan viimeiseen etappipaikkaamme, Derinkuyun maanalaiseen kaupunkiin eli yer altı şehiriin. Yksitoistakerroksinen Derinkuyu on avattu turisteille vuonna 1965 ja se ulottuu 85 metrin syvyyteen – näillä metriluvuilla se pitää toistaiseksi ykköspaikkaa Kappadokian luolakaupunkien syyvyysmittauksissa.

Kuten muistakin luolakaupungeista, ja muinaisista maanpäällisistäkin kaupungeista, Derinkuyusta löytyvät kaivot, ruokavarastot, kirkot, keittiöt, verstaat, eläinsuojat, viinintekohuoneet, ilmastointikanavat ja kiveen kaivetut kommunikointi kanavat – luultavimmin ensimmäiset ihmisten käyttämät langattomat puhelimet. Derinkuyussa oli myös koulu ja sen yhteydessä oppilaiden nukkumispaikka – muinainen sisäoppilaitos. Arkeologit uskovat, että luolasto oli suunniteltu jopa yli 20 000 hengelle.

Tuntuu aika hurjalta, että kaupunki on ollut unohduksissa aina vuoteen 1963 saakka, jolloin se löytyi ikään kuin vahingossa. Ainakin tarina kertoo sen tapahtuneen näin: Paikallinen mies halusi remontoida talonsa, ja päätti aloittaa urakan kellarista. Hän purki kellarin seinää ja yllätyksekseen löysi seinän takaa toisen huoneen. Mies jatkoi kaivamistaa, ja esiin tuli yhä uusia luolamaisia huoneita.

Monet kaupungeista ovat olleet yhteyksissä toisiinsa luolakäytävien avulla, ja esimerkiksi Derinkuyu on yhdistetty 10 kilometrin pituisella tunnelilla Kaymaklın luolakaupunkiin, jossa kävimme viime reissullamme. Tunnelit, ja luolaston suuaukotkin, pystyi aikanaan sulkemaan suurilla kiviovilla; nykyään tunneli on kokonaan suljettu turvallisuussyistä. Ja vaikka ei olisi ollutkaan, ei minua tässä elämässä olisi tuohon tunneliin saanut. Vaikka kaupunki oli vaikuttava ja maan alla kulkeminen mielenkiintoistakin, oli se myös aika hurjan tuntoista ja vaati jatkuvaa aivotyötä: “älä ajattele, että tässä on kymmeniä metrejä maata pään päällä…” Ahtaanpaikan kammoiselle paikkaa en suosittele. Yksi käytävä johti hautausmaalle – tai huoneeseen, jota vartijaoppaamme kutsui hautausmaaksi. Toisen ryhmän oppaan mukaan siellä kuitenkin säilytettiin vain hautamuistomerkkejä, vaikka yksi hautaa muistuttava kaivanne huoneessa olikin.

Oppaanamme oli yritteliäs luolavartija, joka myi meille palvelunsa 50 Turkin liiran hintaan. Hänen englanninkielensä ei ehkä ollut kovin vahva, mutta elekielen ja viuh-viuh-äänteiden ansiosta saimme jonkin verran kuitenkin selkoa Derinkuyun historiasta. Oikeat luolaoppaat kuulostivat selittävän hiukan pitempiä tarinoita turistiryhmilleen ihan englanniksi ja sanallisesti, ja nappasimme aina vähän lisätietoa, kun heidän kanssaan samaan paikkaan osuimme. Elekieli ja viuhviuhuttelu oli totta puhuen aika koomista, mutta sen verran maan alla olo jänskätti, että nauru remahti vasta illalla ravintolassa, kun muistelimme vartijaoppaamme juttuja.

Koirista 2

Eilen jutustelin naapurin lemmikkikoirista, nyt ovat vuorossa Ankaran katukoirat. Turkissa on tänä vuonna julkaistu tutkimus, jonka mukaan Ankaran kaduilla kuljeskelee irrallaan arviolta 17 839 koiraa ja 10 191 kissaa*. Se on monta.

Ankaran katukoirat ovat korkeajalkaisia ja suurikokoisia. Mietin alkuvuodesta, miksi. Ison kokonsa vuoksihan ne tarvitsevat enemmän ruokaa, ne ovat kömpelömpiä ja niiden on vaikeampi liikkua laumoissa kuin pienten koirien. Uskoakseni Kemalin ”Haukkani Memed” -kirjasta löytyy jonkinlainen vastaus. Kirjan erään päähenkilön Kopek-koira oli korkeajalkainen ja suurikokoinen (ja muutenkin pelottavan näköinen), koska sen tarkoitus oli vuoristossa suojata lammaslaumaa susilta ja muilta villieläimiltä, ei niinkään pitää lammaslaumaa koossa. Se oli ikään kuin valikoitunut tehtäväänsä. Vaikka Ankaran kaduilla ei tarvitse pelotella susia, eikä täällä ole niitä lampaitakaan kuin puistossa patsaina, katukoirat ovat selkeästi Kopekin rotua.

Turkin eläinsuojelulain mukaan, joka tuli voimaan 2006, kunnat ovat velvoitettuja ratkaisemaan katukoiraongelmansa ensin kastroimalla, sitten vapauttamalla koirat takaisin ”luontoon” eli käytännössä vaeltelemaan vapaana kaupungille. EU myönsi Turkille ison tukun rahaa koirien rabies-rokotuksille, jonka se toivoi tehtävän samalla, kun kastrointi pantaisiin täytäntöön. (Muhammedkinhan saattoi varoittaa ihmisiä nimenomaan vesikauhusta.) Rokotuksista oli vastuussa Turkin maatalousministeriö, jonka kuitenkin sanotaan olevan kastrointia ja vapauttamista vastaan – sen mukaan olisi parempaa päästä katukoirista eroon.

Ankarassa katukoirat, joilla on korvamerkki ja yleensä vielä panta kaulassa, on sekä kastroitu että rokotettu Ankaran kunnan puolesta. Ankaran puistoissa on eläinten juomapaikkoja, ja ruokkimisesta huolehtivat muutamat ankaralaiset, joiden joukossa on niin turkkilaisia kuin ulkomaalaisiakin. Aina ei ruokittavien ja ruokkijien välille synny kovinkaan tiivistä ja uskollista sidettä, ja aina toisinaan saa uutisista lukea, kuinka vihainen kulkukoiralauma on hyökännyt paitsi lenkkeilijöiden ja kävelijöiden, myös ruokkijien kimppuun.

Keskustelimme katukoirista tällä viikolla myös latteleidien kanssa. Jos koira (tai koiralauma, kuten yleensä tapahtuu) hyökkää kohti, ohjeena on suunnata katse maahan tai poispäin koirasta ja hitaasti peräytyä vastakkaiseen suuntaan. Tämän ovat käytännössä jotkut latteleidit kokeneetkin, ja toistaiseksi se on toiminut hyvin. Tätä ei kuitenkaan Mummu Ankarassa lomaillessaan tiennyt, vaan komensi koiralaumaa suomeksi pysähtymään. Hyvin toimi tuossa tilanteessa sekin. Itse en ole vielä koiralaumaa tavannut muualla kuin puistossamme, yksittäisiä katukoiria sen sijaan paljonkin.

Eräänä aamuna ruskea paimenkatukoira lähestyi puistossa minua häntäänsä heilutellen. En ottanut riskiä, vaan heiluttelin kävelysauvojani takaisin ja hushussutelin koiran jatkamaan matkaansa. Se ei kuitenkaan lähtenyt minnekään vaan seuraili parin metrin päästä perässä, kunnes sivukujalta saapui keski-ikäinen nainen kassi kädessään. Koira pinkaisi iloisella juoksulla naisen luo, joka avasi kassinsa ja asetteli koiralle maahan vähän aamupalaa. Koira oli oletettavasti alussa erehtynyt henkilöstä.

Turkin katukoiria löytyy Suomestakin, vaikka se ei suurin Turkin katueläinten tuontimaa olekaan. Yksittäisen koiran tuonti voi pelastaa yksittäisen koiran ja estää sitä lisäämästä katukoirien määrää lähtömaassa. Yksittäisten koirien vienti ulkomaille ei kuitenkaan poista katukoiraongelmaa siellä, tai täällä, lähtömaassa. Vain koirien sterilisointi voi pitää katukoirien lukumäärät hallinnassa ja vain rabies-rokottaminen voi pitää vesikauhun aisoissa. Ja kuten sanottu, Turkin maatalousministeriön mukaan ainoastaan koirien hävittäminen voi poistaa katukoiraongelman kokonaan.

Jälleen siis asioita, jotka ovat Turkissa vähän vaiheessa…

* Özen, Böhning & Gürcan: Estimation of stray dog and cat populations in metropolitan Ankara, Turkey. Turk J Vet Anim Sci (2016) 40: 7-12.

Koirista 1

Väitetään, että jotkut islaminuskoiset pitävät koiria epäpuhtaina eläiminä vain siksi, että Koraani on joissakin maissa käännetty väärin. Toinen syy on, että Muhammed ei kuulemma itse pitänyt koirista ja piti koirankuolaa erityisen saastaisena. Myös Turkin Uskonnollisten asioiden direktoraatin, Diyanetin, viime vuoden kalenterissa varoitetaan ihmisiä pitämästä koiria kotonaan. Selityksenä on, että Muhammedin elämänkerrassa sanotaan, että enkelit eivät tule kotiin, jossa on koira.

Koraanin väärä käännös vaikutta oikealta selitykseltä: sieltä ei löydy yhtään suuraa, jossa koirat julistettaisiin kielletyiksi eli haram. Koraanin 6. suurassa itse asiassa sanotaan: ”Ei ole eläintä maan päällä, ei lintua, joka kahdella siivellään lentää, jotka eivät olisi kaikkeuteen kuuluvaisia kuten tekin; emme mitään ole jättänyt pois (luomislakiemme) kirjasta. Sitten kootaan heidät yhteen Herransa luo.”

Koraanista löytyy lisäksi ainakin yksi suura, jossa mainitaan suoraan koirat. Suurassa 18 kerrotaan nuorukaisista, jotka pakenivat vainoajia ja löysivät suojan luolasta, jossa viettivät nukkuen 309 vuotta. Kävimme kurban bayram -lomallamme katsomassa tuota Efesoksen kupeessa olevaa ”Seitsemän nukkuvan miehen luolaa” – joka nyt liittyy yllättäen myös tähän koiraprobleemaan. Suurassa 18 sanotaan: ”… Kolme oli heitä (nukkujia), neljäs oli heidän koiransa… He sanovat myös: Viisi oli, kuudes oli heidän koiransa. He arvailevat näkymättömiä asioita ja sanovat: Seitsemän oli, ja kahdeksas oli heidän koiransa.” Unikekojen luolaa ei vältellyt itse Jumalakaan, vaikka siellä koira olikin: 309 vuotta on mieletön aika nukkua samassa asennossa, joten suuran mukaan ”… Me annoimme heidän kääntyä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle kyljelleen, ja heidän koiransa makasi käpälät ojennettuina kynnyksellä”. (Koraanin suomennokset löytyvät netistä: http://www.islamopas.com/koraani). Ehkä Diyanet on tästä napannut tulkintansa: koirat pysykööt kynnyksellä.

Turkkilaiset näyttävät ainakin Ankarassa suhtautuvan koiriin aika neutraalisti – samoin tein minä ennen tänne muuttoamme. Mielenmuutokseeni on kaksi syytä: Ankaran katukoirat ja naapurimme lemmikkikoirat. Tällä kertaa tulee juttua noista lemmikeistä.

Kahdella ylimmän kerroksen naapureillamme on koira, toisella ruskea spanielin sukuinen, toisella pieni valkoinen, uskoakseni terrierin sukuinen. Alakerran naapurillamme on suurempi koira, uskoakseni rodultansa bokseri. Alakerran koira haukkua kumautti muutaman kerran alkuaikoina, kun olin terassillamme, mutta tottui pian yläkerran uusiin ääniin. Molemmat yläkerran koirat tykkäävät edelleenkin haukkua kaikki ohikulkijat. Kaikkien koirien pihat on aidattu, ja useimmiten pihojen portit ovat myös kiinni. Eivät kuitenkaan aina.

Alakerran koira ei kotipihaltansa lähde minnekään. Yläkerran koirat ovat sen verran pieniä ja ystävällisiä, että niistä ei sinällänsä ole haittaa, vaikka ne pihoiltansa pois pääsevätkin. ”Sinällänsä” ei kuitenkaan kata sisällään koirien toimintaa asuinkerrostensa ulkopuolella, esimerkiksi meidän etupihallamme, jossa molemmat yläkerran koirat tykkäävät käydä tekemässä tarpeensa ja repimässä roskapussimme auki.

Ensimmäisen kerran koirat kävivät visiitillä heti alkuvuodesta tänne muutettuamme. Ruuanjätteitä ja muuta roskaa löytyi aamulla levitettynä etuoveltamme, kakkoja sai keräillä niiden vierestä. Arvelimme aluksi, että puiston isommat linnut olisivat olleet asialla, mutta eräänä aamuna näimme pienen valkoisen itse teossa: roskat oli levitettyinä ovemme eteen, koiralla nenäliina vielä hampaissa kyytiä saamassa. Erityisesti pikku terrieri ottaisi mieluusti myös lahkeensuusta kiinni ohi mennessään.

Huomautin molemmille koirien omistajille (joista toinen syytti toista koiraa ja toinen, vaalea blondinainen, ei osannut englantia eikä turkkia). Kerroin myös talomme vartijoille, jotka lupasivat hoitaa tiedotuksen eteenpäin. Ostimme ison roskapöntön, jonne olemme sen jälkeen laittaneet roskapussimme ja pyysimme talkkariamme korjaamaan aitamme lukon, jotta koirat eivät enää saa porttia auki kuonollaan.

Huomauttamisella ei ollut sanottavaa merkitystä, sillä koirat pysyivät poissa vain muutaman viikon, kunnes alkoivat jälleen vaellella kerroksessamme. Porttimme lukon korjaaminen ei auttanut, sillä yläkerran molemmat koirat ovat niin pieniä, että ne pujahtavat aitamme rakosista. Roskapönttö puolestaan auttaa aina, kun kiikuttaa roskapussit sinne suoraan. Apulaisellamme oli tapana asettaa pussi kätevästi ulko-oven eteen ja pudottaa se pönttöön lähtiessään. Toisinaan pussinpalasia ja roskia sai sitten taas keräillä etupihalta.

Keväällä tätä kakka-roska-ongelmaa lisäsi, että ruskean koiran omistaja aloitutti pihallaan remonttityöt ja muutti siksi ajaksi muualle, ilman koiraa. Koira näytti olevan kaikki päivät pihallansa reippaan 30 asteen helteessä. Sillä näytti olevan aika-ajoin vettä kupissaan, mutta ainakaan kuukauteen emme nähneet ketään perheenjäsentä paikalla. Talo ja koira jäivät remppamiesten harteille, ja he tietysti unohtivat pihan portin auki harva se päivä. Koiraa kävi sääliksi, mutta parin siivouskerran jälkeen kävin sanomassa remppamiehille, että pitävät koiran pihalla. Vaihtelevasti se on siellä pysynytkin.

Tuolla ruskealla koiralla on varmasti ikävä, mutta myös nälkä, koska roskapussimme ruuanjätteet kelpaavat. Eräällä viikolla koira kävi ensi tekemässä tarpeensa pihallemme ja seuraavana päivänä napsimassa jätöksensä poskeensa. Kaikki roskapussit olivat silloin roskapöntössä. Perhe ei vieläkään ole muuttanut takaisin, mutta käyttivät sentään elokuun pahimmilla helteillä koiransa trimmauksessa. Kaipa sille joku ruokaa ja vettä käy kuitenkin antamassa, koska se on edelleen aika tanakassa kunnossa.

Pieni valkoinen koira aloitti rumbansa uudelleen, kun lasten kesälomat alkoivat, sillä perheen lapset unohtivat laittaa porttinsa kiinni – mikä sinällänsä oli hyvin ymmärrettävää, koska lapset ovat ala-asteikäisiä. Valkoisesta koirasta on nyt viime aikoina ollut kuitenkin huomattavasti vähemmän haittaa.

Meillä itsellämmekin on ollut koiria, eikä meillä ole mitään näitäkään koiria vastaan, mutta niiden omistajien suhteen alkaa olla mitta jo täynnä. Useamman kerran olen kevään ja kesän mittaan jutellut vartijoidemme kanssa, ja he ovat luvanneet huomauttaa perheille uudelleen, sillä jatkuva koirien pois ajaminen, roskien ja kakkajälkien siivoaminen alkaa kyllästyttää. Tuosta ruskean koiran omistajasta olisin Suomen olosuhteissa tehnyt jo eläinsuojeluilmoituksen. Sen edellistä viimeisen kakkasiivouksen teki ystävällinen talkkarimme. Viimeksi, tällä viikolla, suivaannuin, otin koiran kakat rikkalapioomme ja kävin palauttamassa ne naapurin pihalle. Sanoin, että näitä palautuksia alkaa tulla nyt joka kerta, kun kakkoja meidän pihaltamme löytyy. Remppamies vähän säikähti, mutta koiraa ei ole sen jälkeen näkynyt meidän kerroksessamme. Eli kolmeen päivään.

Viimeisenä keinona asunnonvälittäjämme koettaa saada talomme manageria laittamaan asuinportaikkoomme kyltin: ”Älä päästä koiraasi vapaaksi yleisiin tiloihin”, tai jotain vastaavaa… Minulla on omat epäilykseni sen tehosta, sillä koirat eivät osaa lukea ja noiden aikaisempien kokemusteni perusteella omistajia kyltti tuskin kiinnostaa, ja remppamiehille tämä asia ei edes kuulu. Odottelemme siis, milloin megaremppa loppuu yläkerrassa, että pääsemme taas nokakkain ruskean koiran omistajan (se blondi, joka ei puhu englantia eikä turkkia) kanssa, että voimme elekielellä sopia yhteisistä koirasäännöistä.

 

Kalastuskausi on täällä, vira bismillah!

Kirjoittelin keväällä Turkin kalakaudesta ja kerroin, että kalakanta rauhoitetaan 15.4–15.9 väliseksi ajaksi. Elokuun lopun uutisissa sanottiin, että rauhoitusaika on 1.4.–1.9. Olisikohan rauhoitusaika erilainen eri puolella Turkkia, eri aikaan eri vuosina vai erilainen eri kalakannoille? Tiedä häntä… Ilman tuoretta kalaa ei kuitenkaan viittä kuukautta tarvinnut olla, vaikka elokuun lopulle saakka saimmekin kaupoista vain paikallista kasvatettua, kültür, kalaa ja Norjan lohta.

Kalastuskauden lopetuksesta en huomannut suurempia uutisia, mutta sen aloitus oli Turkissa yksi pääuutisista. Elokuun viimeisen päivän uutisissa haastateltiin Mustanmeren ja Marmaranmeren kalastajia, jotka valmistautuivat uuteen kalastuskauteen. Tästä vuodesta odotetaan hyvää kalavuotta, mikä on kalastajille hyvä uutinen viime vuoden huonojen saaliiden jälkeen. Uutinen on hyvä myös kalan ostajille, sillä hyvä kalavuosi lupaa paljon ja kohtuuhintaisia kaloja Ankarankin kauppoihin.

Hyvä kalavuosi on kuitenkin enemmän kuin tervetullut uutinen Mustanmeren rannikolla, jossa rauhoitusaikana viljellään pähkinöitä, sillä pähkinäsatokin oli tänä vuonna kohtalaisen heikko. Erol Bayraktar, kalastaja Mustanmeren Sinopista (jossa kävimme toukokuussa), sanoi uutisissa, että hasselpähkinäsadon jäätyä heikoksi, heidän ainoa toivonsa perheen elannon turvaamiseksi on saada runsaasti kalaa. ”Vira bismillah!”, toivottivat turkkilaiset kalastuskauden avajaisissa: ”Ankkurit ylös, Jumalan nimeen!”

Toivottavasti kalaa nousee reippaasti, sillä kalakanta on Turkissa pienentynyt parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Kaksikymmentä vuotta sitten kaloja sai käsin nostamalla, sanoi uutisissa Osman Korkmaz, joka on kalastanut Bosborinsalmella ja Marmaranmerellä jo 40 vuotta. Kalakantojen vähenemisen syyksi esitetään ylikalastusta (verojen välttämiseksi on suuri houkutus nostaa kalaa vähän enemmän ja olla kertomatta todellisen saaliin määrää), huonoja (ja vielä huonommin toimeenpantuja) kalastuslakeja, merien saastumista ja tietysti ilmastonmuutosta, joka tuntuu olevan selityksenä vähän kaikkeen taivaan ja maan välillä. Uutisten mukaan turkkilaisten kalansyönti on vähentynyt viime vuosina, mutta kalaa nostetaan paljon, sillä maasta viedään kalaa ja muita mereneläviä yli 80 maahan ympäri maailman.

Kalastuskauden rajoitukset koskevat kaupallista ja suurimittaista kalastusta; Turkissa voi ongella kalastaa kalastuskauden ulkopuolellakin. Täällä ei tarvitse kalastuslupaa, kunhan ei kalasta ansiomielessä, käyttää amatöörivehkeitä, ei käytä yli viisi kiloa painavia verkkoja eikä kalastele sotilasalueilla tai muilla kielletyillä alueilla. Merikilpikonnia, delfiineitä, ruskohaita, mustakorallia, seepiaa ja merihevosia sen sijaan ei saa kalastaa millään, sillä ne ovat Turkissa rauhoitettuja merieläimiä.

Herkkujamme hamseja joudumme odottamaan vielä, sillä paras hamsiaika alkaa vasta marras-joulukuussa. Taisinpa alkuvuodesta kirjoitella, että hamsi on sama kuin anjovis – sitähän se ei tietystikään suomeksi ole. Hamsi on sillikaloihin kuuluva sardelli-kala, jota englanniksi kutsutaan nimellä ”anchovy”. Pohjoismaissa anjoviksena tunnetaan kilohailista valmistettu maustettu kalasäilyke.

Erityisesti palamutia ja lüferiä tulee Mustaltamereltä tänä vuonna paljon, sanoi uutisissa Mustafa Mollaoğlu, paikallinen kalastaja Fatsasta. Lüferiä eli sinikalaa emme ole vielä maistaneet, mutta palamut-kalaa ostimme viikonloppuna kalakauppiaaltamme (ostimme myös kaksi jättikatkarapua, jotka kuitenkin unohdimme kauppaan…)

img_6424

Googlen käännöskone sanoo palamutin olevan suomeksi ”tammenterho”, mutta sitä se ei kyllä ollut. Kyllä tämä ihan kalalta näytti. Oikeasti sen nimi on suomeksi boniitti. Boniitti on tonnikalan sukuinen hyvärasvainen kala. Kalakauppiaallamme oli tarjolla myös barbunyaa eli keltajuovamulloa, jota maistoimme İzmirissä kurban bayram -reissullamme. Se oli paistettuna herkkua!

Ankara-Çankaya

Ennen lomareissuamme kirjoittelin osoitteista ja jatkan nyt samasta aiheesta… Meille on kerrottu, että virallinen osoitteemme on Ankara Çankaya, ei pelkkä Ankara. Meille on myös kerrottu, että tätä Çankayaamme ei saa sekoittaa siihen toiseen Çankayaan, joka on hallinnollisesti paljon suurempi alue. Siksi tuo kaksoisnimi.

Olemme koettaneet kysellä sekä turkkilaisilta että täällä pidempään asuneilta ulkomaalaisilta, mitä nuo maantieteellisesti ja hallinnollisestikin eri Çankayat tarkoittavat. Se on kuulemma niin ”complicated”, ettei sitä oikein kannata ulkomaalaiselle selittää… Vähän niin kuin Thaimaan demokratia.

Tämä ulkomaalainen siis istahti taas tietokoneensa ääreen ja aloitti nettisurffailun. Tällaista tietoa sieltä löytyi:

Ylimmän tason hallintoalueita ovat Turkissa maakunnat (”il”). Turkki jakautuu 81 maakuntaan. Maakuntien aakkosjärjestyksen mukaan määräytyy muun muassa auton rekisterikilven ensimmäinen numero. Numero 01 on Adana; Ankara on 06. Meidän rekisterikilvestämme löytyy ensimmäisenä numero 34, koska automme on rekisteröity Istanbulissa.

Turkissa maakunnat jakautuvat edelleen reiluun 900 piirikuntaan (”ilçe”). Maakunnilla on yleensä sama nimi kuin niiden pääkaupungeilla, joita kutsutaan myös keskuspiirikunniksi. Kaikki edellinen siis valtiotason hallintoa.

Ankaran maakuntaan eli keskuspiirikuntaan kuuluu 25 normaalia piirikuntaa, jotka ovat aakkosjärjestyksessä seuraavat: Akyurt, Altindag, Ayas, Bala, Beypazari, Çamlıdere, Çankaya (!), Çubuk, Elmadağ, Etimesgut, Evren, Gölbaşı, Güdül, Haymana, Kalecik, Kazan, Keçiören, Kızılcahamam, Mamak, Nallıhan, Polatlı, Pursaklar, Sincan, Şereflikoçhisar ja Yenimahalle.

Jokaisella piirikunnalla on ylin virkamies (”başkan”). Çankayan piirikunnan başkan asuu naapurissamme. Tämäkin on valtiotason hallintoa, joten tämä tieto oli suhteellisen helppo löytää netistä jopa englanniksi. Ankaran suurkaupungissa on noin 5 miljoonaa asukasta, joista Çankayan piirikunnassa noin 900 000 (viime vuoden lopussa koko Turkissa oli 78 741 053 asukasta).

Sitten päästään kuntahallinnon tasolle, minkä avaaminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen homma, ja tieto, joka löytyy, on turkiksi. Tämä on siis se ”complicated”…

Jokainen piirikunta jakaantuu pienempiin hallinnollisiin kunta-alueisiin (”belediye”). Ankaran piirikunnan alle kuuluu Ankaran suurkaupunkikunnan (”Ankara büyükşehir belediyesin”) lisäksi 66 muuta kunta-aluetta, jotka ovat aakkosjärjestyksessä seuraavat: Afşar, Akyurt, Altındağ, Altınova, Ayaş, Bağlum, Bala, Balçıkhisar, Beypazarı, Bezirhane, Bumsuz, Çağa, Çalış, Çalören, Çamlıdere, Çanıllı, Çankaya (!), Çayırhan, Çeltikçi, Çubuk, Devekovan, Gölbaşı, Güdül, Gülhüyük, Elmadağ, Esenboğa, Etimesgut, Evren, Hasanoğlan, Haymana, Kaçarlı, Kalecik, Karaalı, Karagedik, Karaşar, Kazan, Keçiören, Kesikköprü, Kırbaşı, Kızılcahamam, Kutludüğün, Lalahan, Mamak, Nallıhan, Oltan, Oyaca, Peçenek, Polatlı, Pursaklar, Saray, Sarıyar, Selametli, Şerelikoçhisar, Sinalı, Sincan, Sorgun, Sirkeli, Temelli, Uruş, Yenice, Yenikent, Yenimahalle, Yeşildere, Yeşilöz, Yukarıçavundur ja Yurtbeyli.

Monet Ankaran maakuntaan kuluvista piirikunnista ovat myös Ankaran piirikuntaan kuuluvia kunta-alueita, joilla jokaisella on oma ylin virkamiehensä (”kaymakam”). Eli kaiken käytettävissä olevan järkeni mukaan me käytännössä siis asumme sekä Çankayan piirikunnassa että Çankayan kunnassa. Piirikunnat ovat kiinteitä, pienempiä kunta-alueita sen sijaan kuulemma rukkaillaan hiukan ennen vaaleja, samoin kuin hiljakkoin Venäjällä, jos on tarvis taata, että tietty puolue saa, tai ei saa, enemmistön tietyn piirikunnan äänistä…  Asia on siis hiukan ”complicated” ainakin siksi, että tarkka kuntajako riippuu siitä, onko tulossa vaaleja vai ei.

Sellainenkin tieto löytyi, että Ankaran pormestari (başkan) on Melih Gökçek (joka siis asuu naapurissamme) ja Çankay-alueemme korkein virkamies (kaymakam) on Aydın Ergün.

Selvyyden vuoksi (tai jostain muusta syystä, kuten: Eläköön byrokratia!) kunnat on jaettu vielä pienempiin hallinnollisiin yksiköihin (”mahalle”). Meidän kotimme löytyy alueelta nimeltään Ankara Çankaya Güzeltepe mahallesi. Noita pienempiä hallinnollisia alueita löytyy Ankaran suurkaupunkialueelta lukematon määrä – tai ehkä ne voisi laskea, mutta ainakaan tähän en niiden nimiä rupea kenenkään kiusaksi turkiksi kirjoittamaan. Jokaisella näillä mahallesillakin on tietysti oma johtajansa (“muhtar”), joka edellisistä johtajista poiketen ei tule poliittisten puolueiden jäsenlistoilta. Suurissa kaupungeissa muhtareille kuuluvat lähinnä oman alueensa väestökirjanpitoasiat. Meidän alueemme muhtarin toimisto löytyy lähikadultamme. Samalta, jossa on lähikauppamme ja kampaamo. Alueemme muhtari oli ainakin minulle yllätykseksi nainen.

Sellainen mielenkiintoinen tieto löytyi myös, että Turkista saa vielä aikaan lähes vanhanaikaisen väestöpyramidin!

turkin-vaestopyramidi­­­­­­­­­­

Taurus-vuorten kautta kotiin

Fethiyestä suuntasimme sisämaahan, kohti Taurus-vuoristoa ja Turkin suurta järvialuetta, Göller bölgesiä. Auton navigaattorille annoimme suunnaksi Ağlasun ja siellä Sagalassos Lodge & Spa. Maisemat olivat matkalla aivan uskomattoman hienot, kun nousimme rannikolta pikkuhiljaa ylös päin.

Matkalla huomasimme tienviitan, joka ohjasi meidät İnsuyun luolaan. Luolasta tuli mieleen Korean Jeju-saarella vierailemamme tulivuoren laavan muodostama valtavan pitkä luola. İnsuyu ei kuitenkaan ole muodostunut laavavirran seurauksena, vaan kalkkikiviluolan rakenteissa olevan kalsiumkarbonaatin liukenemisen seurauksena. Vaikka paikalliset olivat tienneet luolasta useamman sukupolven ajan, se ”löydettiin” vasta 1952, ja avattiin turisteille 1965.  Luolan pituus on kokonaisuudessaan 8100 metriä ja siinä oli useita erillisiä lampia ja tippukivien koristelemia kammioita. Löytämisensä aikana luolan järvissä oli niin paljon vettä, että niissä voi veneillä; nykyään luolaa uhkaa vesipula. Nykyään luolasta on avoinna turisteille 525 metriä, joka sekin oli aika vaikuttavan näköinen reitti.

Sagalassoksen majapaikan olimme varanneet Sagalassoksen arkeologisen alueen vuoksi, joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä hotelliltamme. Hotelli oli kuitenkin iloinen yllätys. Se sijaitsi noin 1500 metrin korkeudessa, joten sieltä oli melkoisen komeat näköalat vuorille ja ympäröiviin laaksoihin. Hotelli oli muutakin hyvä valinta, sillä sen seisovapöytä-illallinen ja -aamupala olivat aivan loistavat. Hotellin kylpyläosastoa tai uima-allasta emme ehtineet testata.

img_6378

Arkeologisten löytöjen perusteella Sagalassoksessa on ollut asutusta jo tuhansia vuosia, mutta kaupunki perustettiin ”vasta” noin 1200 eKr. Se oli kasvanut yhdeksi muinaisen Pisidian alueen rikkaimmista kaupungeista, kun Aleksanteri Suuri valloitti sen 333 eKr. matkallaan Persiaan. Rooman vallan aikana kaupunki nimettiin ”Pisidian ensimmäiseksi kaupungiksi”, ja se oli myös sen aikaisen hallitsijakultin keskus. Hallitsijakultti ei välttämättä liittynyt keisarin itsensä palvomiseen jumalana, vaan sillä oli ennemminkin poliittinen ulottuvuus: Rooman vallan symbolinen tunnustaminen.

Sagalassos kärsi aikojen kuluessa maanjäristyksistä, epidemioista, kuten rutosta, ja vesipulasta, jotka pakottivat ihmiset hylkäämään kaupunkinsa ja muuttamaan vuorilta alas laakson kyliin. Hylättyä Sagalassoksen kaupunkia söi eroosio, ja se hautautui vuosisatojen kuluessa jopa useita metrejä maan uumeniin.

Sagalassoksen rauniot löysi ranskalainen tutkimusmatkailija jo 1700-luvulla, jonka jälkeen alueen löysivät myös historiasta kiinnostuneet turistit. Ensimmäinen varsinainen arkeologinen tutkimus siellä tehtiin kuitenkin vasta 1985, ja vasta 1990-luvulla belgialaisen arkeologin aloitteesta Sagalassoksessa on aloitettu mittavat kaivausprojektit. Neljä massiivista projektia on jo saatettu lähes päätökseen. Arkeologit ovat löytäneet kaivauksissa muun muassa portteja, temppeleitä, kirjaston, kauppahuoneita, valtavia hallitsijoiden patsaiden päitä, 1000 hehtaarin kokoisen roomalaisen kylpylän ja jopa 84 muinaisen sagalassolaisen luiden jäännökset. Vaikka iso osa löydöksistä on siirretty Burdurin museoon, rakennetaan osaa muinaisajan loistosta, ainakin osin alkuperäisestä materiaalista, uudelleen paikanpäälle. Sagalassos oli hieno paikka paitsi komeiden raunioidensa vuoksi, erityisesti sieltä avautuvien näköalojen vuoksi.

Sagalassoksesta ajelimme kotiin İspartan ja Eğirdirin kautta. Järvi-Turkin alue oli hyvin erilaista maisemaa kuin mitä löytyy järvi-Suomesta. Turkin järvet olivat suuria, Eğirdirissä oli oikein meren tuntua, mutta yllätykseksemme emme nähneet esimerkiksi yhtään kalastusvenettä, eikä niiden reunoilla näyttänyt olevan uimarantoja, vaikka joissain internetin turistisivuilla niin kerrottiin. Ensimmäisenä taaksemme jäi Burdur-järvi, sitten tiemme kulki Eğirdir-järven pohjukan viertä ja viimeisenä ohitimme Akşehir-järven. Maisemista voi tällä kertaa sanoa, että ne olivat henkeä salpaavan komeat. Tällaisten maisemien kuvaaminen voisi olla valokuvaajan paratiisi (toisin kuin pieni Şirincen kylä Selçukin kupeessa), jotta maiseman värit, syvyyden ja vaikuttavuuden saisi taltioitua ja edes jollakin tasolla tehtyä ymmärrettäväksi.

İspartan alue on kuuluisa ruusuistaan ja ruusutuotteistaan, ja kaupungin lähellä matkan varrella olikin jos jonkinlaista tehtaanmyymälää ja muuta ”luonnonruusutuotteiden” myymälää. Omat ruusutuotteemme, ruusulokumimme ja ruusuhillomme, ostimme Eğirdirin kaupungista, jonka rannassa pysähdyimme koivun katveeseen turkkilaiselle kahville.

Matkalla huomasi, että Taurus-vuorten tällä tienoolla oli selkeästi sadonkorjuuaika. Maalaiset toivat traktorinlavoillaan omenoita punnittavaksi myyntipaikkaan, tien vieressä oli vähän väliä kojuja, joissa myytiin omenoita, päärynöitä, vesimeloneita, hunajameloneita ja joissain myös tomaatteja. Akşehirin tienoilla pysähdyimme ostamaan omenoita ja päärynöitä mukaamme. Yhdestä tien varren katoksesta saimme vielä syksyn viimeisiä luomumansikoita rasiallisen.

img_6397

Taurus-vuorten ja järvien jäätyä taaksemme alkoi monen kymmenen kilometrin mittainen tasanko, jossa tie kulki aika-ajoin aivan kohtisuoraan. Olimme Anatolian puolikuivalla ylänkövyöhykkeellä. Vuoristoisen rannikkoseudun ja vehreiden laaksojen jälkeen maisemat tuntuivat aivan hurjilta. Ylänköalueella saadaan vuosittain 300 mm vettä, joillakin paikoilla vielä senkin alle. Vaikka tien varren pellontapaiset näyttivät kovin ruskeilta ja hiekkaisilta, alueella oli kuitenkin selvästi jotain viljaa koottu. Jokunen pelto (olisiko ollut pinaattia?), jossa oli kastelujärjestelmä, oli vielä vihreänä.

Polatlın kohdalla matkaympyrämme sulkeutui. Ankaraan ja kotiin palasimme aikalailla tasan viikkoa myöhemmin, kun olimme matkaan lähteneet eli hyvissä ajoin perjantai-iltapäivällä. Oli mahtava reissu. Turkki on todella antoisa matkailumaa!

Välimeren rannalla

Kurban bayram -lomamme sen kun jatkuu… Sanoimme Selçukille näkemiin ja jatkoimme matkaa Välimeren rannalle Fethiyen rantakaupunkiin. Sää oli mitä parhain autoajelulle, ja maisemat olivat matkalla aivan upeat! Sopivasti aurinkoa, vuoria, laaksoja ja aina väliin meren pilkahdusta. Autolla ylös ja alas vuoren rinteitä, välillä suurempaa, välillä vähän pienempää tietä.

Pysähdyimme matkalla tuttaviemme suosittelemana Dalyanin kalastajakylässä ja nautimme sen rantaravintolassa lounaaksi paikan kuuluisaa sinirapua ja täytetyn mustekalan. Rapu oli maineensa veroista herkkua.

Dalyan oli viihtyisä turistikylä lukemattomine pienine ravintoloineen ja hotelleineen. Turisteista päätellen se oli lapsiperheiden ja vanhempien pariskuntien suosiossa: rauhallinen, turvallinen ja suhteellisen hiljainen paikka, jossa perusmukavuudet olivat lähellä, mukaan lukien englannin kielen taito.

Hotellimme Villa Symbola sijaitsi Fethiyen keskustan ulkopuolella, vain pienen matkan päässä Ölüdenizin sinisestä laguunista. Hotellimme, tai pikemminkin pensionaattimme, oli aivan ihastuttava. Henkilökuntaa oli vähän: näimme vain talkkari-siivoojan, omistaja/manageri/kokin ja nuoren naishenkilön, jotka olivat kaikki todella mukavia. Kävimme eräänä iltana pyytämässä pari lasia illallistamme varten, ja saimme heiltä mukaamme kipon sütlaçia, turkkilaista jälkiruokaa, joka muistutti erehdyttävästi suomalaista riisipuroa. Siihen oli ripoteltu jopa kanelia päälle!

Fethiyessä purjehdimme päivän Kardeşlerin veneyhtiön 12 saaren venereissulla. Oli oikein rentouttava reissu ja oli ihanaa pitkästä aikaa uida merivedessä. Totesimme, että taisimme molemmat vasta nyt syyskuussa heittää talviturkkimme! Viimeksi uimme viime vuoden joulukuussa Bangkokin uima-altaassamme. Turkoosi merivesi oli lämmintä ja puhdasta, mutta snorkkelivesinä nämä Välimeren rannat eivät kyllä yltäneet Thaimaan tasolle. Muutama neontetra ja jokunen hiukan isompikin kala sekä hiukan kuollutta korallia.

Laivamatkalla näkyi hyvin Turkin maantieteellinen muoto eli että se on, lukuunottamatta rantaviivoja, kokonaisuudessaan Anatolian ylänköä. Mahtavat vuorenrinteet nousivat kuin suoraan merestä.

Henkilökuntaa ei laivassa ollut paljon, kapteenin lisäksi kaksi laivapoikaa (olisivatkohan olleet nuo kardeşlerit eli veljekset) ja kokki. Laivapojat ja kokki laittoivat meille maittavan lounaan taimenesta (tai kanasta joillekuille muille) ja tarjoilivat juotavia ja jäätelöä pientä maksua vastaan pitkin matkaa. Laivareissu oli hyvin järjestetty ja tehty helpoksi turisteille: toinen laivapojista kävi aamulla hakemassa meidät autolla hotellistamme. Takaisin pääsimme kapteenin kyydissä 🙂

Matkustajia olisi laivaan mahtunut 93, mutta meitä ei varmasti ollut 50 enempää, mikä oli meille tietysti mukavaa. Tuo luku kertoo Turkin turistitilanteesta, koska syyskuu on Etelä-Turkissa ollut perinteisesti vielä turistisesonkia. Suurin osa turisteista, joita matkallamme tapasimme, olivat turkkilaisia.

Fethiyen pensionaatissamme ei ollut ravintolaa, mutta omistaja/manageri/kokki tarjoili meille aamulla perusturkkilaisen aamupalan: oliiveja, valkoista juustoa, keitetyt kananmunat, leipää hillojen ja voin kanssa, appelsiinimehua ja kahvia. Niillä pärjäsi hyvin lounaasen saakka. Pensionaatissamme ei myöskään yllätykseksemme ollut shampoota ja saippuaa, jotka kävimme ostamassa Ölüdenizistä, samoin kuin iltaruokamme. Ölüdeniz näytti olevan turistiranta rantatuoleineen, baareineen, ravintoloineen, yökerhoineen, englanninkielisine mainoksineen, liitovarjoineen, veneineen… Olimme siis onnistuneet hotellivarauksemme suhteen loistavasti ja välttäneet tämän kalabaliikin! Laguunista löytyi kuitenkin pieni döner-kioski, josta ostimme mukavalta ustalta parina iltana herkullisen illallisen.

Ravintoloitakin olisi laguunista löytynyt, mutta majapaikassamme oli ihana terassi, josta oli mahtava näköala merelle ja laguuniin. Nautimme iltaruuaksi ostamamme kanadönerit turkkilaisen punaviinin kanssa terassilla ja seurailimme, kuinka viimeiset liitovarjolentäjät palailivat laguunin rantaan auringon laskiessa horisonttiin.

IMG_6225.JPG

Selçukissa

Kurban bayram -lomamme jatkui İzmiristä kohti etelää ja pientä Selçukin kaupunkia. Kaupunki on historiansa aikana omistanut erinäisiä nimiä, mutta vuonna 1914 se sai nykyisen nimensä seldžukkien kunniaksi. Nuo seldžukit oli ensimmäinen turkkilaiskansa, joka saapui Keski-Aasiasta Vähä-Aasiaan.

Selçukissa yövyimme kaksi yötä sen vanhassa kaupungissa Nilya-hotellissa, joka oli kaikin puolin aivan loistava!

Selçukissa ei itsessään ollut kauheasti katseltavaa, emmekä valinneetkaan sitä varsinaiseksi määränpääksemme, vaan sen kupeessa olevan Efesoksen, maailman parhaiten säilyneen antiikin ajan kaupungin. Selçukista löytyi kuitenkin mukavia yllätyksiä, kuten Johanneksen kirkko ja monen katolisen pyhiinvaelluskohde Neitsyt Marian talo. Nuo riittävät tekemään Selçukista monen muunkin turkinmatkaajan ykköskohteen.

Johanneksen kirkon rauniot ja hautapaasi, jonka alle apostoli Johannes on haudattu, löytyi vanhan kaupungin kukkulalta. Kukkulalla sijaitsevat myös vanhan linnoituksen rauniot, ja sieltä on upeat näkymät kaupunkiin. Johanneksen kirkon alueella on myös basilika, jossa Johanneksen sanotaan kirjoittaneen merkittävimmät kirjalliset teoksensa jälkipolvilleen.

img_6156Kuriositeettina mainittakoon, että kukkulan rinteiltä löytyi ehkä Suomeen paremmin assosioituva käsite: pussikalja! Näihin emme Turkissa olleet aiemmin törmänneetkään. Pussikalja oli paikallista Efes-merkkistä, jota emme kuitenkaan Selçukin kahvilasta saaneet. Heillä oli tarjota vain Tuborgia ja Carlsbergiä –  tyydyin mieluummin turkkilaiseen teehen, jolla jano lähti varmasti yhtä hyvin.

Mutta sitten matkan varsinaiseen määränpäähän eli Efesokseen. Turhaan ei paikkaa kehuta ja ylistetä matkaoppaissa. Osin entisöityjen pylväsrivistöjen ja rakennusten lomitse kulkevia marmorikatuja astellessa on helppo aistia Efesoksen menneiden aikojen loisto. Efesos on listattu yhdeksi Unescon maailmanperintökohteista.

Vaikka Efesoksen aluella on tehty arkeologisia kaivauksia jo 1800-luvulta saakka, on osa sen historiasta edelleen maan uumenissa. Efesoksen rauniot ovat ovat antiikin Kreikan ja Rooman ajoilta, ja siellä on myös jäänteitä Bysantin valtakaudelta.

Efesoksessa tiedetään olleen asutusta jo neoliittisella kaudella eli noin 6500 vuotta eKr. Kreikkalaista asutusta seudulla on ollut jo 1000-900-luvulla eKr, mutta kuuluisaksi paikakunta tuli vasta 500-luvulla eKr, kun sinne rakennettiin Artemiin temppeli, yksi antiikin ajan seitsemästä ihmeestä. Artemiin temppeli oli aikanaan neljä kertaa Ateenan Parthenonin kokoinen; sen kattoa kannatteli sata 17 m:n korkuista pylvästä. Temppeli hävitettiin lopullisesti 262 jKr, ja loistavasta rakennuksesta on jäljellä enää kivikasoja ja yksi pylväs, jotka löytyvät Selçukin kaupungista.

Artemis on kreikkalaisessa mytologiassa metsästyksen jumalatar ja Apollonin kaksoissisar, Zeuksen ja Leton tytär. Artemis vastaa roomalaisten Dianaa, ja hallitsee kasvullisuutta ja varttuvaa elämää. Efesos oli aikanaan myös vähäaasialaisen äitijumalattaren kultin keskus, ja vähitellen palvontamenot sulautuivat Artemis-kulttiin. Efesoksen Artemis pysyi vähäaasialaisena hedelmällisyyden jumalattarena, monirintaisena maaemona.

Efesoksen kaupunki kuului aikanaan Persian, Aleksanteri Suuren ja Perganomin valtakuntiin, kunnes se vuonna 133 eKr. liitettiin Roomaan. Kulta-aikanaan Efesos oli tärkeä satamakaupunki ja kaupankäynnin keskus, ja siitä tulikin lopulta koko Rooman valtakunnan toiseksi suurin kaupunki, jonka väkiluvun arvioidaan kahden ensimmäisen vuosisadan aikana jKr. olleen noin 230 000.

Efesoksen merkittävimpiä rakennuksia ovat Artemin temppelin lisäksi roomalainen kirjasto Celsus ja 24000-paikkainen amfiteatteri. Kirjaston julkisivu on 1970-luvulla koottu alkuperäisistä rakennuskivistä alkuperäiselle paikalleen, ja se näyttää edelleen kertakaikkisen majesteettiselta. Antiikin aikaan vain miehet saivat käyttää kirjastoa, ja historian kirjojen mukaan siellä vierailtiinkin ahkerasti. Tarina kertoo, että kaikki efesolaiset eivät suinkaan tulleet sinne lukeakseen tai opiskellakseen, vaan he käyttivät kirjastosta lähtevää salakäytävää, josta pääsi huomaamattomasti läheiseen ilotaloon.

Efesoksen kukoistuskausi oli keisari Augustuksen aikakaudella, jolloin kaupunki sijaitsi vielä meren rannalla. Maanjäristykset ja tuhoisat hyökkäykset heikensivät vähitellen Efesosta, mutta vasta meren vetäytyminen ja kaupungille tärkeän sataman menettäminen aiheuttivat kaupungin lopullisen rappion. 1500-luvulla antiikin loistelias marmorikaupunki oli jo täysin hylätty. Selçukin Efes-museoon on koottu monia Efesoksen veistoksia – arvokkaimmat niistä löytyvät, valitettavasti, Lontoon British Museumista.

Legendan mukaan apostoli Johannes ja Neitsyt Maria muuttivat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen Efesoksen kupeeseen. Legenda perustuu Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus pyytää Johannesta huolehtimaan äidistään. Johannes itse muutti Jeesuksen kuoleman jälkeen lähelle Efesosta, pakoon kristittyjen vainoja. Saksalaisen nunnan 1800-luvulla näkemien näkyjen perusteella Neitsyt Marian viimeinen asuinsija löydettiin. Paikalla on nykyään Neitsyt Marialle pyhitetty kappeli, jonne monet katoliset siis tekevät pyhiinvaellusmatkojaan, erityisesti 15. elokuuta, jolloin siellä juhlitaan Marian muistoa. Kappelin vieressä voi sytyttää Marian muistoksi kynttilän ja hiukan alempana sitoa rukouksensa ristikkoseinään muiden rukousten jatkoksi. Rukouksia oli kirjoitettu paitsi paperilapuille, myös kankaanpalasiin, muovipussinpalasiin, pääsylippuihin, nenäliinoihin…

Lähellä Selçukia löytyy Şirincen kylä, jota Lonely planetimme kutsuu ”valokuvaajan paratiisiksi”. Vaikka paikka oli nätti ja maisemat kauniit, parempia paratiiseja valokuvaukselle löysimme pitkin matkaamme. Kylä sijaitsee noin 800 metrin korkeudessa, ja sinne noustaan kapeaa serpentiinitietä pitkin. Kylän pääelinkeino on hedelmien viljely. Hedelmistä valmistetaan ainakin kylän putiikkien myyntituotteiden perusteella jäätelöä, saippuoita ja erilaisia makeita viinejä, joista granaattiomena- ja persikkaviiniä ostimme mukaamme.

Selçukin eteläpuolelta löytyi viinitila Yedi Bilgeler (seitsemän tietäjää), jossa pistäydyimme. Tila on saanut nimensä antiikin Kreikan “seitsemästä viisaasta miehestä”, jotka vaikuttivat noin vuosina 620-550 eKr. Viisaat toimivat yhteisönsä moraalisina johtajina aikana, jolloin Kreikkaa koetteli sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista johtuva moraalinen rappio. Miehet tunnettiin kuulemma käytännön viisaudestaan eli maalaisjärjestä ja ytimekkäistä aforismeistaan kuten ”hallitse vihasi”, ”suuntaa katseesi elämän loppupuolelle” ja ”suurin osa ihmisistä on pahoja”. Sokrates kertoo seitsemän viisaan kokoontuneen kerran Delfoihin sanellakseen viisautensa jopa Apollonille. Seurauksena Apollonin temppeliin kirjoitettiin tunnetut lauseet: ”tunne itsesi” ja ”ei mitään liikaa”. Viisaiden aforismeja pidetään kreikkalaisen filosofian pohjana. Tiedot viisaista miehistä, heidän tekemisistään ja sanomisistaan ovat Solonia lukuun ottamatta paljolti kaikenlaisten legendojen peitossa. Ainoa varma asia on, että he kaikki ovat oikeasti olleet olemassa.

Yedi Bilgeler -viinitila sijaitsee alueella, jossa jossa pistäydyimme. seitsemän viisaan sanotaan “syntyneen, eläneen, juoneen viiniä esitellen maailmalle filosofisia ajatuksiaan”. Vaikka viisaita sanotaan yleensä olevan seitsemän, heistä esiintyy useita erilaisia luetteloita. Viinitila on kuitenkin ottanut esikuvakseen seuraavan seitsemän miehen listauksen ja tilan viinit on nimetty heidän mukaansa: Anaxagoras, Bias, Khilon, Lassos, Pythagoras, Solon ja Thales. Tilan vuosittainen rypälesato tuottaa noin 40 000 pulloa viiniä. Vieraillessamme viinitilalla oli sadonkorjuu jo tehty ja tämän kauden viini oli tankeissa käymässä. Edellisestä sadosta oli Anaxagoras loppunut, muita ostimme mukaan pari pulloa kutakin.