Väärän opin äänet?

Saamme ensi viikonloppuna vieraaksemme ystäviämme Suomesta. Tarkoitus on lähteä heidän kanssaan ajelemaan Ankaran ulkopuolelle, ensimmäisenä suuntana Kappadokia. Etsin vinkkejä ja tietoa mukavista mahdollisista pysähdyspaikoista, kun törmäsin nettisivuun, jossa puhuttiin Osmanien valtakunnan ja Venäjän keisarikunnan välisestä sodasta. Sotaa kutsutaan myös muun muassa Romanian itsenäisyyssodaksi ja Bulgarian itsenäisyyssodaksi. En yleensä ole kauhean kiinnostunut sodista, mutta tämä sota kiinnitti huomioni, koska se liittyi suoraan suomalaisiin. Kappadokian kanssa sodalla ei ole mitään tekemistä.

Aihe liittyy 623-vuotisen Osmanien valtakunnan loppuaikaan eli valtakunnan murenemisen aikaan. Sotaa edeltänyt Balkanin kriisi eli itämaan kriisi sai alkunsa, kun Balkanin kristitty slaavilaisväestö nousi kapinaan aluetta hallinneita islamilaisia osmaneja vastaan. Vuonna 1876 osmanit kukistivat bulgarialaisten kapinan, jolloin Euroopan lehdistössä nostettiin meteli turkkilaisjoukkojen Bulgariassa tekemistä hirmuteoista. Venäjä päätyi hyökkäämään maahan, ainakin nimellisesti tukeakseen ja suojellakseen eteläslaavilaisia veljeskansojaan, mutta myös turvatakseen Venäjän etuja Mustallamerellä sekä hakeakseen hyvitystä häviölleen Krimin sodassa.

Balkanin kriisin laukaisemassa sodassa taisteli myös suomalaisia Venäjän keisarillisen armeijan riveissä. Joukkoihin kuului muun muassa Suomen kaarti, joka kunnostautui erityisesti Gornyi Dubnjakin taistelussa. Sodan peruja on Suomen kaartin paluulaulu. ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa”, sanotaan soineen, kun suomalaiset joukot palasivat kotiin… ”Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornij Dubnjakin valleilla… Poikia on haudattuna Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavan… Hurraa nyt komppania kotiamme kohti…!”

Muistan, kun pappani lauloi tuota marssilaulua joskus, kun olin pieni. En kuitenkaan koskaan nähnyt sen sanoja painettuina, enkä koskaan aiemmin tullut tarkistaneeksi, mistä Balkanin sodassa oikein oli kysymys. Ehkä luin siitä myöhemmin koulussa, mutta olen autuaasti unohtanut kaiken.

Jätin Kappadokian sikseen ja naputtelin Suomen kaartin paluulaulun Googlen hakukenttään. Sieltä löytyikin hyvä linkki Suomi-Turkki kulttuurisseuran 1/2016 Puolikuu-lehteen, josta puolestaan löytyi Jouni Suistolan artikkeli (Suistola & Tiilikainen: Sodassa vieraalla maalla. Suomalaiset Turkin sodassa 1877 – 1878. Atena 2014). Ei voinut kuin ihmetellä, opimmeko historiasta mitään? Onko historian muistimme tosiaan näin lyhyt?  Ovatko väärän opin äänet ja opin hirmuvalta vain vaihtaneet paikkaa? Kuka rankaisee ketä ja mistä?

Alla lainauksia Suistolan artikkelista.

– Jopa avoimen uteliaasti ympäristöään tarkkaillut vääpeli Janne Jernvall kertoo kaartin lähdöstä Edirnestä, kuinka hän katsoo vielä kerran taakseen ja ihailee kaupungin moskeijoiden ja minareettien sävyttämää siluettia. Kuitenkin minareeteista ”kaikuivat väärän opin äänet ja jonka opin hirmuvaltaa rankaisemaan mekin olimme näin kauaksi kotimaastamme joutuneet”.

– Joskus vieraskammokin sai otteen. Kun Jernvall käy tutustumassa tovereineen Konstantinopoliin, kaikki sujuu erinomaisesti, mutta silti hän summaa vierailun: ”Kiittäen onneamme, että pääsimme ehjinä pois semmoisesta sotajoukosta, jossa ei kauan katsella ennen kuin joutuu salamurhaajan käsiin.” Myös kaupungin verhotut neidot tuntuvat heittävän sotureihin vihaisia katseita, koska he olivat kurittaneet neitosten sulhoja sotatantereella.

– Uusi Suometar kertoi 13. toukokuuta, että viipurilaiset olivat suurin joukoin olleet vastaanottamassa sodasta palaavia:” … saadakseen edes wilaukselta nähdä niitä urhoja, jotka oliwat antaneet selkään bashi-bozukeille ja muille heidän kaltaisilleen turkkilais-wintiöille”.

– Kuitenkin kaartilaiset samaan aikaan tekivät parhaansa luodakseen ympärilleen tuttua ja turvallista: kenttähartaus pidetään ”selvällä suomenkielellä näin kaukaisellakin sotatantereella”, San Stefanoon tehdään sauna; soturien telttakylän kadut ”Marmorameren rantaäyräällä” nimetään muun muassa”Fapiani-kaduksi” ja ”Kasarmi kaduksi” ja teltat ”Jukolaksi” ja ”Rajamäeksi”.

– Von Alfthan kertoo tapauksen, jossa hän estää ratsupiiskallaan bulgaareja ryöstämästä köyhän muslimiperheen laihaa härkää. Hän lopettaa kertomuksensa: ”Niin kristillisiä olivat nämä kristityt veljet.”

– Wallin kertoo, kuinka he nälissään toteavat turkkilaisten syövän herkullisen näköisiä keksejä ja päättävät ryhtyä keksinostoon. Hinnaksi sovitaan neljä kopeekkaa keksiltä, mutta kun turkkilaiset huomaavat, ettei kaikilla ole rahaa, he antavat keksit ilmaiseksi.

– Toukokuussa 1878 Karjalatar julkaisi kaartilaisen kirjeen San Stefanosta. Hän kirjoittaa muun muassa: ”Rauhan jälkeen on sowinto meidän ja Turkin sotureiden wälillä ollut niin hywä, että jääkäriketjulla käymme toistemme luona tupakalla.”

Ja siltikin piti rankaista.

Ankaran ezaneista

Olemme muutamana päivänä seurailleet kellosta lähimoskeijojen rukouskutsuhuutojen aikoja. Apulaisemme kertoi, että rukoushetkiä on viisi. Kutsuhuutoja kuuluu kuitenkin kuusi: tarkistimme tämän Turkin virallisilta uskonnollisten asioiden nettisivuilta. Virallisilla sivuilla on myös kello, joka laskee jäljellä olevaa aikaa seuraavaan rukoushetkeen.

IMG_5166.JPG

Koitin etsiä tietoa Turkin rukoustavoista myös muualta netistä. Suomenkielisiä sivujakin löytyi, niiden mukana Suomi24-keskustelupalsta, jossa joku suomalainen Alanyan turisti oli kovin tuohtunut paikallisten moskeijojen rukouskutsuhuudoista, koska ”alueella on paljon normaaleja eurooppalaisia jotka haluaisivat nukkua enemmän kuin sen kaksi tuntia per night”. Hän kutsui rukouskutsuja ”rääkynöiksi”.

Meitä nämä jokapäiväiset kajahdukset eivät häiritse, ovathan ne osa tätä maata. Rukous on yksi islamin viidestä peruspilareista, ja sitä pidetään uskonnon perusasiana.

Rukouskutsujen aika määräytyy auringon mukaan eli kutsut eivät kuulu koskaan tasan samaan  aikaan. Alanyan turistilla lie univaikeuksiensa lisäksi vaikeuksia hahmottaa kellonaikoja, sillä ainoa parin tunnin rukouskutsuväli on aamun sarastuksen ja auringon nousun välinen aika. Virallisten sivujen mukaan tänään eli 10.4.2016 Ankarassa kuuluu kuusi rukouskutsua eli ezania:

aamun sarastus eli imsak (arabiaksi fajr) klo 4.42
auringon nousu eli güneş (shuruq) klo 6.11
keskipäivä eli öğle (dhuhr) klo 12.57
iltapäivä eli ikindi (asr) klo 16.34
auringon lasku eli akşam (magrib) 19.30
pimeyden laskeutuminen eli yatsı (isha) klo 20.52.

Kunnon muslimi ehtii Ankarassa näin huhtikuun alussa nukkua yössä siis noin seitsemän ja puoli tuntia.

En ole varma, huuteleeko noista minareeteista joku ihan persoonassaan vai tuleeko kutsu nauhalta. Monissa minareeteissa on ainakin kovaäänisiä ulkopuolella osoittamassa joka ilmansuuntaan. Näin minareeteista kuusi kertaa suomeksi käännettynä kajahtaa:

Jumala on suurin (Allahu akbar) (toistetaan kaksi kertaa). Todistan, ettei ole muuta Jumalaa kuin Jumala (kaksi kertaa). Todistan, että Muhammed on Jumalan sanansaattaja (kaksi kertaa). Kiirehtikää rukoukseen! (kaksi kertaa). Kiirehtikää pelastukseen! (kaksi kertaa). Jumala on suurin (kaksi kertaa). Ei muuta Jumalaa kuin Jumala (kerran).

IMG_5170.JPG

Kunnon muslimi rukoilee viisi kertaa päivässä (aamuyön kutsuhuuto on ymmärtääksemme herättelyhuuto), ja rukoussuunta eli qibla on tietysti Mekka ja siellä Kaaban musta kivi. Jos Mekan suuntaa on vaikea määritellä esim. matkoillla, voi ottaa mukaan erityisen qiblakompassin, jonka avulla suunnan voi helposti selvittää.

Alkukesä on täällä!

Olimme pääsiäisen ja sitä seuraavan viikon Suomessa. Sinä aikana oli Ankaraan tullut alkukesä! Puistossa ovat koivut jo saaneet hiirenkorvia ja koko laakso näyttää niin kauniin alkukesän vaaleanvihreältä. Lämpöä oli eilen  auton mittarissa 26 ja tänään oma mittarimme kotona näyttää varjossa 20. Vaikka Ankara arvaamaton säiden suhteen onkin, takatalven todennäköisyys on pudonnut jo 8 prosenttiin.

IMG_5150.JPG

Tällaiset kelit ovat lomakelejä: parhaita kesälomakelejä Suomessa ja parhaita talvilomakelejä Thaimaassa! Ja minä istun ja makaan sisällä flunssa kourissa, vaikka pitäisi nöyränä ja nopeana rientää ulos luontoon.

Kesän tulo näky myös kaupoissa. Jo maaliskuulla tuli kauppoihin Antalyan mansikoita, joita myytiin kaupoissa 7,95 TL kilo. Hinta tuntui ensimmäisiksi mansikoiksi kohtuulliselta – joutuuhan Suomessa maksamaan vastaavasta saman verran euroissa. Oikean kevään tuleminen näkyy myös mansikoiden hinnassa: ne olivat laskeneet Suomen loman aikana lähikaupassa 2,95 TL:aan. Laitoimme ison kasan niitä pakkaseen.

Turkin hedelmä- ja marjasatojen huippukaudet ovat vielä meille vähän arvoitus. Toisaalta Turkki on niin suuri maa, että täällä voi olettaa saavansa aika lailla ympäri vuoden eri aikoina eri paikoista jotain hedelmiä ja/tai marjoja. Turkki jaetaan yhdeksään kasvualueeseen. Subtrooppiset ja trooppiset hedelmät kasvavat luonnollisestikin lähinnä Etelä-Turkissa, kun taas pohjoisessa viihtyvät paremmin esimerkiksi sitrushedelmät.

Maassa kasvavia ”suomalaistyyppisiä” marjoja löytyy tuskin kovinkaan montaa lajia, koska turkin opettajani Bangkokissa ei tiennyt muille marjoille kuin mansikalle nimeäkään. Nimiä ei kuulemma kielessä ole, koska Turkissa ei kasva marjoja eikä marjojen nimiä siis tarvita. Eikä itse sanaa ”marjakaan”, vaan sekä marjat että hedelmät voidaan sisällyttää sanaan ”meyveler”.

Ehkä juuri niille marjoille ei nimeä löydy, joita kysyin, mutta Turkista löytyy kuitenkin 85 erilaista meyveleriä… Täällä kasvaa ainakin jujube-marjoja, kirsikoita, vadelmia sekä musta- ja punaviinimarjoja. Hedelmistä olemme tutustuneet ja ihastuneet jo sitruunoihin, appelsiineihin, mandariineihin, omenoihin (joita Turkista löytyy yli 600 eri lajiketta!), granaattiomenoihin (joita en enää koskaan osta kuorimattomina), päärynöihin, kiiveihin, viikunoihin ja aprikooseihin (tosin kuivattuina tähän aikaan vuodesta), viinirypäleisiin, persikoihin ja oliiveihin (ovatko ne öljymarjoja vai oliivipuun hedelmiä?) ja erilaisiin pähkinöihin. Tuoreena on paikallisia meyvelereitä odotettavissa vielä ainakin meloneja, vesimeloneja, luumuja sekä päärynän sukuisia mispelejä ja kvitteneitä. Viimeisimpiä kasvattivat jo muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset, jotka omistivat ne Venukselle ja Afroditelle eli ne ovat rakkauden ja hedelmällisyyden symboleja.

IMG_5153Suomen loman aikana piti asuntomme vuokranantajan remontoida terassin lattia ja korjata terassin ovet, jotka valskaavat. Ei ollut kuitenkaan syystä tai toisesta onnistunut, ja omistaja oli päättänyt siirtää remontin siihen, kunnes olemme itse kotona. Harmittavaa, sillä remontti siirtyi nyt loppuviikolle ja alkuviikolle – viikonlopun terassi on kuivumassa. Grillikauden aukaisu saa siis vielä odottaa, vaikka testasimmekin vanhan sähkögrillimme illemmalla. Sitä ei kuitenkaan varsinaiseksi grillaamiseksi lasketa.

Pääsiäistä

Pääsiäinen on tulossa, mutta täällä sitä ei katukuvassa tai kaupoissa huomaa. Varsinaisesti pääsiäiseen liittymättä Ankarassa alkavat kuitenkin ensimmäiset tulppaanit ja narsissit, pääsiäiskukkamme, avata nuppujaan! Oman terassimme tulppanit ovat vasta nupullaan, mutta pari viikkoa olemme jo saaneet nauttia kukkivista hyasinteistamme.

Vaikka tulppaani on Turkin kansalliskukka, on se juhlittu kukka myös muualla päin maailmaa. Tulppaaneille järjestetään keväisin festivaaleja sekä Amerikassa että Euroopassa; Turkissa varsinaiset tulppaanifestivaalit löytää huhtikuisin Istanbulista, jolloin Istanbulin kunta koristelee kaupungin miljoonin värikkäin tulppaanein. Ankaran kukkakoristelu on meille vielä arvoitus, koska tämä on ensimmäinen keväämme kaupungissa.

Pajunkissojakaan ei kaupungista löydy, lieko pajujakaan. Sen sijaan puistoissa ja katujen varsilla on jo pari viikkoa kukkinut omena- ja kirsikkapuita. Ah, ihana keväistä, herkkää väriloistoa!

Suoraan pääsiäiseen liittyvään Ankarassa olen löytänyt vain Microsissa parhaillaan myynnissä olevat suklaamunat ja raeruohoistutukset. Microsissa käy paljon ulkomaalaisia – tosin Ankarassa ei esimerkiksi Bangkokiin verrattuna hurjan paljon ulkomaalaisia edes ole. Suomalaisiakin vain muutama kymmenen, sanovat. Vahingossa en ole yhteenkään suomalaiseen vielä täällä törmännyt.

WP_20160324_001Pääsiäisherkuiksemme lähikauppaamme saapuivat pääsiäisen alla myös ensimmäiset Antalyan mansikat. Yleensä on joutunut pettymään näin kauniiden mansikoiden makuun, mutta nämä olivat kyllä oikeaa herkkua.

Tänä vuonna olemme lähdössä pääsiäistä viettämään Suomeen, joten ”fark etmez”, vaikka pääsiäistä ei Ankarasta löydykään 🙂

Kalajuttua

Turkin opettajani sanoi eilen, että kalakausi alkaa olla lopuillaan. Kannattaa siis syödä kaloja, koska kohta niitä on vaikea saada ja ne, joita saa, ovat tosi kalliita. Nyt hamsia ja alabalıkia pakkaseen!

Turkissa kalakanta rauhoitetaan 15.4- 15.9 väliseksi ajaksi, jolloin tarjolla on vain kasvatettua tai ongella pyydettyä kalaa. Turkkiin toimitetaan norjalaista lohta useamman kerran viikossa ja kaupoista saa myös mustanmerenlohta, joka on norjalaista serkkuaan huomattavasti edullisempaa. Kalaa on tarjolla kuitenkin sen verran vähän, että Ankarassa kuulemma moni kalakauppias sulkee ovensa rauhoitusajaksi.

Kalakauppoja löytyy jokaisesta kaupunginosasta ja suuremmissa kaupoissa on myös oma kalatiskinsä. Kalat ovat tarjolla kokonaisina, ja punnituksen jälkeen kalakauppias, balıkcı, puhdistaa, perkaa ja paloittelee tai fileoi haluamasi kalan haluamallasi tavalla samaan hintaan.

Koska kala kuuluu viikoittaiseen ruokavaliomme, turkin kielen kalasanavarastoa on kertynyt jo hyvin. Suosikkejamme ovat hamsi, alabalık ja levrek – sardelli/anjovis, taimen ja meriahven. Aika paljon kaloja näyttää tulevan kauppoihin Mustaltamereltä eli Karadenizestä.

WP_20160207_006

Googletin tänään Mustanmeren kaloja, koska ajattelin katsoa, ovatko ne puhtaampia kuin esim. Suomesta saatavat Pohjanlahden tai Itämeren kalat. Puhtaudesta en saanut tietoa, mutta Google kertoi, että Mustameri on syvimmillään 2200 metriä, mikä on aika mieltön syvyys! Vertailuna vaikka Itämeri, joka on syvimmilläänkin vain 459 metriä.

Opin myös, että sana kaviaari tulee alunperin oletettavasti turkista – eli jälleen yksi turkin sana lisää suomeen. Monet etymologiset sanakirjat nimittäin esittävät, että sanan alkuperä on turkin “havyar” (eli kaviaari). Joidenkin tietojen mukaan pohjana saattaisi kuitenkin olla persian kielen sana “khāye, khāi “ eli muna, kives tai mäti, johon liittyy johdin -dār, -yār (“kantava, omistava”). Sananmukaisesti khāviyār tarkoittaisi “mätiä sisältävää”. Kuulostaa loogiselta. Vaikka arvostetuin aito kaviaari on ja on ollut venäläistä, nimitys ei siis kuitenkaan ole venäläisperäinen. Venäjässä kaviaarin nimityskin on ikrá.

Googlen mukaan ei ole tiedossa, milloin kaviaari-sana on lainattu suomeen, mutta jo 16.6.1832 Oulun Wiikko-Sanomissa on ollut seuraava ilmoitus: ”Hyviä runsituita (skräädätyitä) Rukiisia jauhoja, ja Kaviaaria myöpi A. Niska.”

Nykyään kaviaari tarkoittaa nimenomaan sampikalojen suolattua mätiä. Se ei siis ole mädin yleisnimitys, sillä sampi ei kutiessaan laske kaviaaria, vaan mätiä 🙂

Olen ainakin kaksi kertaa saanut maistaa oikeaa kaviaaria: Ranskan Rouenissa määrin vastaanotolla 1982 ja siskoni 50-vuotispäivillä pari vuotta sitten. Kaviaaria ei turhaan kehuta varsinaiseksi herkuksi, se todella oli sitä! Kalliista arvostetusta herkusta on tullut eri kieleen sanontojakin: Jos annetaan jollekulle jotakin, jonka arvoa tämä ei tajua, englantilainen sanoo annettavan ”kaviaaria kansalle”; suomalainen ilmaise asian, ettei pidä heittää helmiä sioille.

Postissa

Harjoittelimme turkin opettajan kanssa postissa asioimista. Ensimmäinen dialogi oli laskun maksaminen. Keskustelijoina valtion virkamies eli memur bey ja asiakas. Opettaja leikki memur beytä, koska tuntee turkkilaiset tavat paremmin. Minä olin müşteri eli asiakas.

  • Päivää, olkaa hyvä.
  • Hyvää huomenta. Haluaisin maksaa tämän sähkölaskun.
  • Tämän maksuhan on myöhässä. Tuossa laskunne.
  • Mitähän minun pitää tehdä nyt?
  • Teidän täytyy maksa se sähkölaitokselle.
  • Missä sähkölaitos mahtaa olla?
  • Kızılayssa.
  • Mikä sen osoite on? Voitteko kirjoittaa sen ylös?
  • Ei minulle ole osoitteita täällä. Seuraava asiakas, olkaa hyvä.
  • ???

Minulle ei vielä ole käynyt laskujen kansa noin. Ensimmäiset laskumme olivat ymmärtääkseni myöhässä (ihan varma en ole, sillä laskut olivat turkiksi), koska ne oli päivätty ennen tänne muuttoamme. Ne eivät olleet kuitenkaan sähkölaskuja, vaan vesilaskuja, ja niiden summiin lisättiin postissa vain yhden turkin liiran verran kuluja – tai ainakin näin kuitista sanakirjani kanssa kotona tulkitsin. Erään kerran kuitenkin erehdyin maksamaan vesilaskuani väärään aikaan:

  • Huomenta, memur bey! Haluaisin maksaa tämän laskun.

Lähipostin memur beymme otti laskun, katsoi sitä, laittoi sen tiskille takaisin, ympäröi siitä päivämäärän, tokaisi jotain turkiksi (joka ei ollut ainakaan kiitos, tässä, olkaa hyvä, ette voi maksaa tai jotain muuta, jonka olisin ymmärtänyt), nousi ylös, käänsi selkänsä ja poistui postin takaosaan.

Toinen dialogiharjoitus opettajan kanssa oli paketin lähettäminen.

  • Olkaa hyvä.
  • Haluaisin lähettää paketin Suomeen.
  • Antakaa pakettinne. Ei tätä voi lähettää. Tämä on pakattu väärin. Tässä pakettinne. Seuraava, olkaa hyvä.
  • ???

En ole koittanut vielä lähettää pakettia, mutta yhden kortin olen lähettänyt kirjekuoressa. Postissa meni memur beyn kanssa jotakuinkin näin:

  • Olkaa hyvä.
  • Haluaisin lähettää tämän kirjeen.
  • (Paljon turkkia) lähettää (pitkä lause tai ehkä pari-kolmekin) haluatteko?
  • Nyt en kyllä ymmärtänyt. Olen ulkomaalainen. Ei sillä nyt niin väliä.

Ensimmäisen kerran näiden kahden kuukauden aikana näin ”jutustelumme” jälkeen memur beymme hymyilevän!

Kolmas harjoitusdialogi opettajan kanssa oli kaasukortin lataaminen.

  • Olkaa hyvä.
  • Haluaisin ladata kaasukorttini. Tässä korttini, olkaa hyvä.
  • Millä summalla?
  • Neljällä sadalla Turkin liiralla.
  • Ok. Tässä kuitti.
  • Kiitos, hyvää työpäivää.

Ja uskokaa tai älkää: oikeassa elämässä kävi tänä aamuna juuri noin! Tiskin toisella puolella ei kuitenkaan ollut memur beymme, vaan lähipostimme memur hanım, virkailijanainen viereisellä tiskillä.

Dialogiharjoitukset olivat opettavaisia, samoin kuin arkielämässä postissa käynnit.

Jos sähkölaskut ovat myöhässä, ne täytyy oikeastikin maksaa sähkölaitoksella, joiden osoitteita ei opettajan mukaan ole kukaan postista saanut. Kätevintä on tulla kotiin ja googlata hakusanoilla ”Tedaş, adres, Kızılay, Ankara”. Testasin: se toimii ja osoite löytyy. Opin myös, että Tedaş tulee sanoista Türkiye elek dağıtım aş (jonka googlen käännöskone kääntää suomeksi ”Turkki ylitetty hirvi jakelu”!)

Vesilaskun kanssa kävi niin, että otin laskun, palasin kotiin ja menin laskussa ympäröitynä päivämääränä takaisin samaisen memur beyn luokse. Sanaakaan sanomatta hän otti maksun vastaan ja ojensi kuitin. Turkissa vesilaskua ei voi maksaa silloin kun se tulee, vaan aikaisintaan sinä päivänä, joka on merkattu laskuun.

Postin lähettämisestä opin myös uutta. Opettaja kertoi, että Turkissa paketit täytyy pakata vain ja ainoastaan tietyllä tavalla. Kerran minun edelläni oleva asiakas ojensi memur beylle mustan muovipussin, täytti pakettikortin ja maksoi. Pakkasikohan memur bey sitten paketin myöhemmin oikeaoppisella tavalla, sitä en tiedä, mutta ainakin hän oli hyvin tyytyväisen näköinen.

Opettaja kertoi myös, että Turkista voi lähettää kirjeitä joko kirjattuna tai ”kargona”, jolloin ne lähtevät nipussa muiden lähettämien kirjeiden kanssa. Jommallakummalla tavalla lähti siis minunkin kirjeeni, toivottavasti se joskus saapuu perillekin.

Sateinen, harmaa ja kylmä päivä

Katsoimme eilen illalla televisiota kotonamme, kun kuulimme oudon jyrähdyksen. Viime kerran jylinästä on niin vähän aikaa, että ensimmäisenä tuli mieleen pommi ja ammunta. Emme kuitenkaan avanneet nettiä emmekä vaihtaneet uutiskanavalle. Ehkä siksi, että emme halunneet uskoa epäilyjämme todeksi. Mutta totta se oli taas. Tällä kertaa kohteena olivat selkeästi, puhtaasti siviilit. Pommi räjähti illalla Kızılayn Güvenparkin vilkkaalla bussipysäkillä.

Tänään iltapäiväuutisten mukaan kuolleita on jo 37, haavoittuneita toista sataa. Turkki vastasi iskuun pommittamalla tänä aamuna PKK:n leirejä Pohjois-Irakissa. Surullista ja aivan järkyttävää.

Koko päivä on ollut tunnelman mukaisesti sateinen, harmaa ja kylmähkö. Eilen paistoi vielä päivällä aurinko kauniisti ja kirsikkapuiden ja omenapuiden tuoksu leijui ilmassa.

Tavarat viimein omassa kotona

Muuttokuormamme saapui Bangkokista, vihdoinkin! Merimatkan tavarat pakattiin 18.12., joten matka on ollut sekä kilometreissä että ajallisesti melkoisen pitkä. Lentorahtikin otti aikansa: se pakattiin 13.1. ja perille se saapui 4.3. Lentorahdista oli poistettu pieni muovilaatikko, jossa oli minun käsirasvani, kasvorasvani ja piilolinssineste sekä erillisinä kaksi paristoa. Pattereita saa kuljettaa rahdissa vain, jos ne ovat patterikäyttöisen laitteen sisällä. Kaikki kuusi muuta mukana olevaa patteria olivat, nämä eivät. Rasvojen pois ottamiselle emme muuttofirman omistajan kanssa keksineet mitään muuta syytä kuin sen, että koska rahti oli jouduttu avaamaan, oli sieltä samalla otettu vähän enemmän. Pelkästään kahden pariston takia ei viitsitty nähdä niin suurta vaivaa. Virallisena syynä tarkastajat olivat sanoneet, että nuo rasvat ovat kiellettyjen aineiden listalla. Siis Lumenen kasvorasva, Baush & Lombin piilolasineste ja thaimaalainen Panpurin käsirasva, jota myydään muun muassa Bangkokin lentokentillä, oli luokiteltu vaarallisiksi aineiksi. Uskokoon ken tahtoo.

Lento- ja merirahtien lisäksi raahasimme tänne matkalaukuissa melkoisen kasan tavaraa. Muutimme tänne 16.1. matkalaukuissamme yhteensä 94 kiloa omaisuuttamme, helmikuussa kävimme hakemassa 112 kiloa lisää. Bangkokin asuntomme on parhaillaan myynnissä, joten tänä keväänä on tarkoitus hakea vielä loputkin henkilökohtaisesta omaisuudestamme, mukaan lukien valokuvakansiomme, joita emme uskaltaneet antaa muuttofirman pakattavaksi. Tuo pelko oli kyllä ihan turhaa.

Muuttofirmamme oli sama, jota olemme käyttäneet ennemminkin Bangkokin sisällä muuttaessamme, Blufox. Firman omistaja taas on sama, joka on muuttanut meitä toisen firman palkollisena sekä Bangkokin sisällä että Bangkokista Ouluun ja Oulusta takaisin Bangkokiin. Meitä varoiteltiin ja peloteltiin ennalta, että pitkän matkan konteista on hävinnyt tavaraa, astioita on särkynyt, vaatteet ovat olleet homeessa ja kokonaisia muuttolaatikoita on kadonnut matkalla. Yhden latte ladyn ystävältä oli kadonnut 40 laatikkoa. Meidän tavaramme tulivat kuitenkin perille saman näköisinä, kun ne Bangkokissa laatikoihin pakattiin, eikä yhtään laatikkoa ollut hävinnyt.

Muuttofirman kaverit kantoivat laatikot sisään, purkivat tavarat laatikoista, kokosivat kaikki huonekalut, jotka oli pitänyt kuljettaa osina, veivät kaikki paperit ja pahvit mennessään ja vielä ennen lähtöä imuroivat kaikki huoneet, jossa olivat liikkuneet!

Saimme jo eilen laitettua kaikki tavarat paikoilleen ja taulutkin löysivät paikkansa. Oli ihanaa nukkua pitkästä aikaa omalla patjalla, omassa sängyssä! Teemme helposti kodin vaikka hotellihuoneesta, olkoon tuo huone sitten Hanoissa, Christchurchissä tai Pariisissa, mutta kummasti koti tuntuu sittenkin kotoisammalta omien tuttujen tavaroiden ympäröimänä. Muutoissa on aina se hyvä puoli, että tulee heitettyä pois tarpeetonta tavaraa – tosin minun laukku-, kenkä- ja vaatemäärästä ei kuulemma sitä ihan helpolla huomaa 🙂

 

Naistenpäivästä

YK:n 2011 raportin mukaan ei-seksuaalinen läheisen ihmisen naiseen kohdistama väkivalta oli Turkissa kymmenen kertaa todennäköisempää kuin Euroopan maissa. Vuonna 2014 Turkissa murhattiin 281 naista, mikä oli 30 % enemmän kuin edellisenä vuonna (the Bianet monitoring group). 2015 Turkissa murhattiin 414 naista ja 91 loukkaantui väkivallan seurauksena (Umut Vakfı – Hope Foundation). Miten näkivät tilanteen näiden tilastojen valossa johtavat poliitikot eilisissä naistenpäivän puheissaan?

Kansallisliikkeen puolueen johtajan mukaan demokraattisen kulttuurin eroosio ja perusoikeuksien menettäminen ovat vaikuttaneet negatiivisesti naisiin. Johtaja kehotti hallitusta tekemään kaikkensa eliminoidakseen naisten epäinhimillisen kohtelun Turkissa täysin. Mikäli naisten asema ja ääni tulee kuulluksi kaikilla elämän aloilla – tieteestä taiteeseen, urheilusta kirjallisuuteen, politiikasta talouteen – silloin väkivaltaa vastaan taistelemisen tulee johtajan mukaan olla kansan ensisijainen prioriteetti. Jokaisen tulee tehdä osansa, erityisesti niiden, joilla on poliittinen vastuu.

Turkin presidentin ja samalla johtavan puolueen johtajan mukaan kyse ei ole niinkään miehen ja naisen tasa-arvosta, vaan “vastaavuudesta”: naisilla on yhteiskunnassa äiteinä kunniapaikka. Presidentille edes taloudellinen vapaus ei ole yhtä vapauttavaa kuin äitiys äideille. Syntyvyyden säännöstely ja ehkäisy ovat presidentin mukaan keino, jonka tarkoitus on itseasiassa hävittää Turkin kansa. Ehkäisyn seuraukset ovat hänen mukaansa jo hyvin nähtävissä länsimaissa, joissa perheinstituutio on heikentynyt, syntyvyys laskenut ja perusarvot romahtaneet. Jo aiempina vuosina presidentti on useaan kertaan kehoittanut jokaista turkkilaista naista synnyttämään ainakin kolme lasta.

Nuo ylemmät päivälehden nettisivuilta. Johtavan hallituksen vastaisen sanomalehden naistenpäivän uutisia en voinut lukea, sillä lehden nettiversio on viimeksi päivitetty 5.3. – päivänä, jolloin hallitus otti lehden haltuunsa. Ulkomaalaisista uutislehdistä sain lukea, että Istanbulissa naiset olivat järjestäneet naistenpäivän marssinsa jo 6.3., koska kaikenlaiset mielenosoituksen oli 8.3. ennalta kielletty turvallisuusriskiin vedoten. Mellakkapoliisit luonnollisestikin hajoittivat 6.3. järjestetyn mielenosoituksen.

Illalla kaikki Arka sokaklarin miespoliisit kävivät televisiokameran edessä toivottamassa hyvää naistenpäivää. Sitä samaa toivon, jokaisena päivänä.

Uusi digiboxi

Saimme toissa päivänä viimeinkin Digitürkin kaverin kotiimme ja digikanavat toimimaan televisiossamme! Tähän saakka kanavoita on kyllä ollut katsottavana iso liuta, mutta suurimman osan kielestä emme ole ymmärtänet yhtään mitään. Esimerkiksi parsinkielisistä ja kurdinkielisistä. Osasta ymmärsimme, mutta niiden sisältö ei ollut meille suunnattu – esimerkiksi thaimaalainen meditaatiokanava. Aljazeeran uutiskanava ja ranskankielinen TV5 Europe olivat ainoat, joita katsoimme, ranskankielisellä kanavalla kun on elokuvissa englanninkieliset tekstitykset.

Digikanavien saaminen vaati yhden sähköpostin paikalliselle relocation-miehelle, joka meitä on täällä autellut monessa muussakin asiassa. Digitürkin asentaja tuli samana päivänä uuden digiboxin kanssa. Relocation-kavereita on olemassa myös toinen, joka auttelee aina, kun muistaa, ehtii, osaa tai viitsii. Aika monta juttua on hänellä jäänyt hoitamatta tai viivästynyt melkoisesti. Emme aina ole tienneet, mikä noista vaihtoehdoista on ollut syynä.

”Türkçeniz çok iyi”, tuumasi Digitürkin asentaja, kun toivotin hänet tervetulleeksi (että onpas teidän turkkinne hyvää), mutta totesi uudelleen, että ”doğru, az Türkçe biliyorsunuz”, kun joutui selittelemään useamman jutun asentamisesta ja asentamisen ongelmista (eli että totta, osaattekin turkkia aika vähän). Toisaalta en ole varma, olisinko ihan kaikkea ymmärtänyt edes suomen kielellä. Televisiokanavien viritys ja asentaminen ei missään nimessä ole erikoisalaani. Totta puhuakseni niin kauan kuin lapset asuivat vielä kotona, delegoin usein kanavien etsimisen ja CD-elokuvien päälle laittamisen heille.

Mutta nyt siis meillä on jotakuinkin tuhat kanavaa, joista ainakin isosta osasta jotain ymmärrämmekin! Enää ei tarvitse katsoa Arka sokaklariakaan tabletilta. Uudessa digiboxissa on mukava lisä aikaisempiimme verrattuna: sen kautta voi katsoa televisiosarjojen aiempia jaksoja ja muita jo näytettyjä ohjelmia ilman, että niitä täytyy itse nauhoittaa. Minua harmitti kovasti, kun en koskaan voinut katsoa Downton Abbey -sarjaa, koska se näytettiin niin myöhäisenä aikana Thaimaassa. Kun boximme asennettiin, oli täällä menossa sarjan kolmas jakso, mutta aiemmatkin jaksot siis löytyivät. Ja mikä parasta: Kaikki herkut toimivat yhdellä ja samalla kaukosäätimellä!

Televisioiden digiaika on suhteellisen uutta kaikkialla. Suomessa asuville televisio-ohjelmien alkuperäiskielellä katsominen taas on vanhaa tuttua, ja maailmalla luksusta. Uusi digibox mahdollistaa monissa ohjelmissa kielen valitsemisen alkuperäisen tai dubbaus-turkin välillä. Näin ei kuitenkaan ole ollut täällä aina. Eräs Turkissa 35 vuotta asunut latte lady kertoi, että hänen tänne muuttaessaan kaikki ulkomaalaiset ohjelmat oli dubattu turkiksi. Sarja, jota he olivat tuoreen turkkilaisen aviomiehensä kanssa katsoneet, oli sama, mitä varmasti aika monessa maassa ja kotona katsottiin iltaisin 1980-luvulla: Dallas. Oi nuorta onnea! Aviomies oli uskollisesti kääntänyt jokaisen sanan, jonka JR, Bobby, Sue Ellen, Pam ja muut saippuasarjan tähdet olivat sanoneet.